— Et, vastasi hän. Se oli minullekin pahin. Hän kohotti katseensa ja hänen huulillaan oli niin outo hymy, etten voinut sitä ymmärtää.
— Luuletko, sanoi hän, minun puhuvan näin siksi, että tahtoisin kerjätä saada jäädä luoksesi.
— Ehkä tahdotkin, kun kaikki selvenee, jäädä Harryn vuoksikin? sanoin minä.
Näitä sanoja seurasi pitkä hiljaisuus.
Lopulta Maud purskahti itkuun, ja kumartuen pöydän yli kätki hän kasvot käsiinsä.
Istuin vielä kauvan paikallani enkä kuullut muuta ääntä kuin Maudin pöytäkellon yksitoikkoisen nakutuksen. Muistan, että istuin siellä ja laskin ajatuksissani kellon napauksia, sekaannuin, unhotin numeron, mihin olin ehtinyt, ja aloin taas uudestaan. Maudin itku oli liiankin vilpitöntä. En voinut epäillä kauvemmin. Kaikki, mitä hän oli rikkonut minua ja itseään vastaan, itki hän nyt silmieni edessä loppuun.
— Unhota, Maud, mitä olen sanonut, sanoin minä lempeästi, unhota kaikki, jos voit. Koetan uskoa sinua.
XIV.
Maud itki yhä edelleenkin. Hiljaista, raatelevaa itkua. Tuntui, aivankuin hän olisi itkenyt meidän molempien puolesta. Istuin mykkänä toivoen, että olisin voinut itkeä samoin, kuin hän. Sanoin sen hänelle, ja hän kohotti katseensa minuun. Ensi kerran pitkästä aikaa hänen katseessaan oli kiitollisuudenilme.
— Sitä on vielä enemmän, Karsten, sanoi hän. Paljon enemmän. Eikä kaikki ole niin… luonnollista, ja… niin yksinkertaista kuin tämä. Se johtuu siitä, että olin elämästä niin riippumaton, kun sinä löysit minut. Muistatko, miten se minua pelotti? Ymmärrän sen nyt niin hyvin. Kaikki on selvennyt minulle niin tuskastuttavan selväksi. Sinä, minä, kaikkityyni. Näyttää, ikäänkuin elämä olisi lahjoittanut minulle kyvyn nähdä tavallista kauvemmas. Ja se kyky ei ole aina hyvä.