— Oo, Karsten! Minähän liikuin kuin unissani, kun sinä minut tapasit. Minä kuljin monta vuotta kuin unissani. Loppumaton tietämättömyyteni sen sai aikaan. Minä en voi koskaan selittää sitä sinulle. Mutta niin se oli. Vitkalleen minä heräsin unestani. Rakkauteni herätti minut. Ja niin olin vihdoinkin valveillani.
Hän vaikeni äkkiä, ja minä näin nyt, ettei hän tahtonut jatkaa.
Silloin minä jatkoin hänen puolestaan.
Tuntui aivankuin joka sana olisi tullut minulle suoraan hänen sielustaan:
— Kun pääsit selvyyteen itsestäsi — tai hereillesi, kuten sinä sanot — silloin huomasit, ettet enää rakastanut minua.
Ajattelematta vastasi Maud:
— Niin se oli.
— Sinun ei pitäisi pelätä loukkaavasi minua enää, jatkoin minä. Sinun pitäisi huomata, että juuri se, ettet enää rakasta minua, täytyy minusta nyt tuntua kevennykseltä.
— Minä ymmärrän, vastasi Maud soinnuttomasti.
— Minun ei ole vaikea kertoa. Sinun on vaikeampi kuulla. Vaikka sanoisit päinvastoinkin, niin minä en unhoita sitä. Sinun pitäisi muistaa eräs seikka, kun ajattelet minua, Karsten. Minulla ei ole koskaan ollut ystäviä. Voitko kuvitella sellaista? Olenhan sen sinulle monta kertaa sanonut. Mutta olen aina huomannut sanoneeni jotain, jota sinä kuuntelit, mutta joka sinulle oli vain sanoja. Yksin minä olin sisarteni keskuudessa, yksin kotoa lähdettyäni. Tiedän, ettei ihmisillä ollut koskaan mitään muistuttamista minun suhteeni. Mutta siihen se jäi. Minulla ei ollut kykyä lähestyä toisia.