Ja kuitenkin olen aina sydämestäni ikävöinyt, että löytyisi jokin, joka tahtoisi kuulla minuakin. Olihan minullakin jotain sydämelläni ja voinhan minäkin ikävöidä, että jokin olisi kuunnellut minua. Muistatko, kuinka usein sinä olet soimannut minua, etten puhu itsestäni? Sehän oli minulle mahdotonta, Karsten, mahdottomampaa kuin sanoilla voin lausua. Kaikkein mahdottominta minun oli puhua sinulle. Ehkä siksi, että onneni sinun kanssasi jäi aina puolinaiseksi. Ehkä tässä oli siemen siihen, että meidän kerran täytyy jättää toisemme. Minä uskon kuitenkin niin. Ja minä tiedän, että ehkä alkusyy oli minussa. Meidän välillämme ei tapahtunut koskaan mitään murrosta, Karsten. Se näyttää siltä. Vitkalleen me luisuimme erilleen toisistamme. Kaikki, mitä olemme kärsineet, kaikki, millä olemme sitten toisiamme kiusanneet, oli vain siksi, että taistelimme emmekä tahtoneet uskoa sitä.

Muistatko, kun minä tulin eräänä päivänä — siitä on nyt jo yli kaksi vuotta — ja pyysin sinua, että vuokraisimme toisen huoneuston siksi, ettemme tarvitsisi enää makuukamaria, vaan jokaisella voisi olla oma huoneensa? Minä näin sinun siitä kärsivän. Ja ymmärrän nyt, että jälestäpäin sinun on täytynyt asettaa tämä asia yhteyteen sen kanssa mitä nyt tiedät. Tiedäthän nyt, Karsten, että niin olikin. Silloin en edes uneksinutkaan, että se mies, joka oli yhtähyvin sinun ystäväsi kuin minunkin, voisi minulle olla mitään muuta kuin mitä hän silloin oli. Mutta minä pyysin sitä sinulta siksi, kun tunsin tunteeni sinuun muuttuneen. En kuulunut sinulle enää niin kokonaan, kuin kerran olin toivonut ja uskonut. Ja ehkä siinä oli vielä enemmänkin. Silloin minä taistelin vielä. Silloin voin vielä toivoa onnemme palaavan. Etsin jotain uutta, uutta, joka lahjoittaisi minulle vanhan takaisin. Niin se oli, Karsten. Ja minä tiedän, että sinun täytyy tässäkin uskoa minua. Miksi kieltäisin mitään nyt, kun tiedät kaikki?

Mutta että nyt voin puhua näin, se johtuu siitä, että olen kaikki, mitä nyt sanon, sanasta sanaan kertonut itsekseni, tai toisilla sanoilla, sitä en enää tiedä, mutta minä olen kertonut sen monta kertaa. Kun emme enää nähneet toisiamme niin usein kuin ennen, silloin minä jäin yksinäni niinkuin sinäkin. Mutta kun istuin yksin kotona, Karsten, silloin minä ajattelin vähemmän häntä kuin sinua. Monta kertaa aloin kirjoittamaan sitä, mitä nyt sinulle kerron. Sitten olisin tahtonut antaa sen sinulle, ja sinä olisit sen kerran niin kauvan sen jälkeen lukenut, että olisit voinut minua taas suuttumatta ajatella.

Mutta tiedäthän, etten osaa kirjoittaa. Mitä kirjoitan paperille, se ei ole koskaan sitä mitä olen sisimmäisessäni tuntenut. Kaikki muuttuu minulle ikäänkuin vieläkin mahdottomammaksi kirjoittaa kuin puhua. Siksi lopetinkin. Sensijaan kävelin edestakaisin täällä, missä nyt istumme, kävelin tuntikausia, tai istuin tällä sohvalla, kuten nytkin. Selvästi, aivankuin olisin puhunut ääneensä, ajattelin itsekseni sanat, mitkä olisin tahtonut sinulle sanoa. Minusta tuntui, että puhuin sinun kanssasi. Ja silloin sinulla oli aikaa ymmärtää minua. Siksi minä osaan nyt puhua, ja siksi minä sanon kaikki niin kuin yksinollessanikin luulotellessani sinun voivan kuulla minua. Hän vaikeni hetkeksi ja minä kysyin häneltä:

— Sano, Maud, jos… en olisi… koskaan… saanut tietää sitä, mitä nyt kerroit, kuinka olisit silloin tehnyt.

Maud katsahti minuun aivankuin joku säälimätön olisi herättänyt hänet unestaan. Ja hänen katseessaan oli sellainen ilme, joka muistutti unissakulkijan katsetta.

— En tiedä, vastasi hän verkalleen. Sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi.

Mutta heti senjälkeen lisäsi hän:

— Luulen, etten olisi silloin koskaan puhunut mitään. Mitä tänä vuonna olin elämästä kokenut, sen minä pidin persoonallisena omaisuutenani. Ei! Minä en olisi sanonut mitään. En ennenkuin sinä ja minä olisimme olleet hyvin vanhoja. Ja ehkä silloinkin olisin ollut vaiti.

— Ja nyt?