Maud säikähti. Hänen piirteensä muuttuivat aivan yhtäkkiä toisiksi.
— Se on helposti ratkaistu, sanoi hän. Saan elää yksinäisenä naisena nyt niinkuin ennen sinun tapaamistasikin. Älä kysy minulta enempää. Sinä et voi kuitenkaan ymmärtää minua. Älä sääli minua. Älä käytä niitä sanoja, joita muuten tavallisesti käytetään. Ne eivät sovi tähän. Minä olen elänyt sen, jolla ei ole mitään nimeä, sen, josta vääristellyin sanoin kirjoissa kerrotaan. Rolfia sinä et tunne. Sinä uskot minun lähtevän luotasi ja menevän hänen luokseen. Nyt hän menee naimisiin minun kanssani. Ja kaikki tulee niinkuin sen ollakin pitää. Se ei käy niin. Rolf ei mene koskaan kanssani naimisiin. Minä en tahdo. Kuinka minun käy jonakin kauniina päivänä? Sitä en tiedä. Mutta tulkoon mitä tulkoon, en pelkää. Tiedän vain, etten tahdo elää sitä päivää, jolloin hän halveksisi minua. Ja hän tekisi sen jonakin päivänä, jos minusta tulisi hänen vaimonsa. Sellainen hän on ja sellainen olen minä. Niin selvänäköiseksi on elämä minut opettanut.
Se päivä varmasti tulisi, jolloin hän huomaisi kuinka vanha minä olen.
XV.
Hetken vaiettuaan jatkoi Maud
— Nyt tiedät, miten minun käy. Nyt tiedät, etten minä kuitenkaan jätä sinua jakaakseni hänen menestystään. Usko minua, Karsten, sellaisten naisten kuin minä olen, ei pitäisi koskaan mennä naimisiin. He levittävät onnettomuutta kotiin. Muistatko kun kerran tuittupäissäsi sanoit minua metsänhaltiattareksi. Niissä sanoissasi oli enemmän totta kuin aavistitkaan.
Nyt unhotetaan se. Tuo kaikkihan on niin vähäpätöistä. Kaikki muu, kuin mitä nyt olen sinulle sanonut, on kerrassaan arvotonta. Se, mitä on ollut ja on, ei voi mitenkään hävitä.
Minä tahdon vieläkin kertoa sinulle erään seikan nuoruudestani. Se voi näyttää arvottomalta. Mutta se merkitsee minulle paljon. Ja se on kyllin auttanut minua vierautumaan sinusta. Sillä sinä tiedät, Karsten, ettet sinä aina ole ollut minulle niin vieras. Sitähän et ole voinut unhottaa. Se, mitä tällä tarkoitan, on, että kasvaessani kerroin niin vähän itsestäni. Minusta tuntui, että niin piti ollakin. En ajatellut ensinkään, että kaikkien ihmisten pitäisi olla sellaisia. Mutta ajattelin, että minun pitäisi olla niin. Jopa nimitinkin sitä ajatuksissani tuolla suurella sanalla: kohtaloni. Mitä haaveilin ja mitä ikävöitsin, sanalla sanoen kaiken sisäisen minuuteni minä tahdoin kätkeä. Enkä koskaan ilmaista kellekään. Oli ikäänkuin olisin uskonut, että se mitä annoin pois tekisi minut vähäpätöisemmäksi ja huonommaksi.
Älä luule, Karsten, että sillä mitä nyt sanon, tahtoisin tehdä itseni paremmaksi kuin olen. Tai että tahtoisin jotain salata. Odota, odota! Voi tapahtua, että saat kuulla sellaisia asioita, jotka saavat sinun unohtamaan sen, mitä minä nyt sanon, ja uskot näkeväsi vain pahaa unta. Muistatko, Karsten, mitä Harry kerran pienenä ollessaan sanoi aivan odottamatta. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli sen saanut. Olimme molemmat yhtä ihmeissämme. "Harrystä tuntuu", sanoi hän, että "koko tämä mailma on vain unta." Olimme saaristossa, ja Harry oli silloin vähän yli neljän vuoden. Mistä lapset sellaista saavat? Kukaan sitä ei osaa selittää. Kukaan ei tiedä sitä. Harvoin osaamme itsekään selittää selvemmin elämästä puhuessamme.
Maud asettui rynkämöisilleen pöytää vasten ja laski päänsä miettien käsien varaan. Ihmeellinen hymy tuli hänen huulilleen.