— Uskon aivan alusta saakka pelänneeni miehen ja naisen yhteiselämää ja kaikkia mitä siihen sisältyy, sanoi hän äkkiä. Kauvan ennenkuin tiesinkään mitä sellaiseen elämään oikeastaan kuuluikaan. Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä. Sinä et voi aavistaakaan, mitä se tahtoo sanoa, ettei koskaan ole uskonut itseään kenellekään. Sinullahan on ollut siinä suhteessa niin kovin helppoa. Sinä elit tosin tavallasi yksin. Mutta sinä tapasit kuitenkin silloin tällöin jonkun ihmisen, jolle voit uskoa sisimmät salaisuutesi. Ja kun niin sattui, niin sinä teit sen rajattomasti. Enemmän kuin luuletkaan sinä olet nauttinut kaikesta siitä, mitä minulta on aina puuttunut. Kun tulin luoksesi, niin silloin olin valmiina saada vain lahjoittaa sinulle kaikki, mitä olin säästänyt. Sillä minä tunsin niin, Karsten. Odotin ja odotin saada antaa kaikki sinulle. Mutta minä en saanut tehdä sitä.
Katsahdin epäillen Maudiin ja vastasin:
— Eikö tuo kaikki ole vain tyhjiä sanoja?
Hän pudisti tarmokkaasti päätään.
— Tiedän oikein hyvin, että se tuntuu sinusta siltä, myönsi hän. Minä pyydän vain sinua kuuntelemaan sanojani ja muistamaan ne niin hyvin kuin voit. Muistatko ensi aikojamme? Muistatko kuinka usein sinulta on päässyt huuliltasi, että ikävöitsit sitä aikaa takaisin? Minä en ole koskaan ikävöinyt.
Vastenmielisyyteni, joka tämän keskustelun aikana oli ollut kokonaan unohtumaisillaan, tuli taas näitten sanojen mukana mieleeni. Voimakkaammin kuin tahdoinkaan sanoin minä:
— Älä puhu siitä ajasta pahaa. Se oli parhain ja ainoa onnemme aika. Siihen sisältyy kaikki, mikä meillä on muistamisen arvoista, kun kerran…
Keskeytin lauseeni. Sillä en tahtonut suoda Maudille sitä riemua, jonka olin nyt valmistaa hänelle hänen vuokseen.
— En usko sanaakaan puheestasi, sanoin sensijaan. Kaikki valheesi ja lorusi paljastavat vain liian hyvin mitä nyt on tapahtunut, mutta menneisyyttä ei.
Maudin ilmeistä ei huomannut vähääkään miten sanani loukkasivat häntä.
Samalla kylmällä äänellä millä olin alkanutkin jatkoin: