— Enkö antanut sinulle kaikkeni? Toivoinko muuta kuin saada vain antaa? Enkö uskonut sinulle kaikki, mistä en ollut kellekään ennen puhunut? Sinä puhut ystävistä. Tiedän kyllä, että minulla on ollut ystäviä. Mutta tiedän myöskin, että sisimmästä minuudestani olin ystävilleni vaiti samoinkuin sinäkin, niin hiljaa, kuin minulla ei olisi ystäviä ollutkaan.
Maudin silmät hämärtyivät, aivankuin hän olisi katsonut omaan sieluunsa, kun hän vastasi:
— Tarkoitat, ettet uskonut heille huonoimpia salaisuuksiasi?
— Sinä piinaat minua nyt enemmän kuin uskotkaan, sanoin minä ärtyneenä.
— Sinä et ole voinut unhoittaa sitä. Sinä et ole voinut unhoittaa kuinka sinä autoit minua, ja kuinka kiitollinen minä olin? Sano jumalan tähden edes, ettet ole sitä unhoittanut. Raskasmielisyyteni, joka painoi nuoruuttani, uhkaa nyt palata takaisin! Kuinka jaoin kaikki kanssasi! Ja kuinka sinä autoit minua! Oliko sekin unta?
— Emmekö sopineet siitä silloin? Kyllä niinkin. Mutta minä en voinut koskaan puhua siitä — ennenkuin tapasin sinut. Odottaa joka päivä, että se siemen, joka kätkeytyi minuun, kasvaisi puuksi, joka ruhjoisi minut, heittäisi minut kaikenmailman mitättömien olentojen joukkoon. Uskoin hulluuden vaanivan minua. Kaikki minä olen sinulle kertonut.
— Karsten, sanoi hän levollisesti. Sehän on jo ohi. Se oli jo ohi, kun minut tapasit.
Suunnattomasti katkeroituneena vastasin minä:
— Minä kadun sitä päivää, jolloin sen sinulle uskoin. Minä kadun sitä päivää, jona tarjosin sinulle rakkauteni. Minä kadun kaikkia, mikä on ollut minun ja sinun välillä.
Ensi kerran kuohahti Maudkin.