— Enkö ottanut vastaan kaikkia sitä? sanoi hän. Enkö auttanut sinua sitä kantaessasi?
— Minä luulin kuitenkin niin, oli vastaukseni. Siksi minä tunsinkin itseni aivankuin pahasta pelastetuksi siihen aikaan, jota sinä nyt katselet niin kylmästi. Minä palasin elämään takaisin. Tiedätkö, mitä se merkitsee: palata takaisin elämään? En ollut koskaan tuntenut siellä viihtyväni. Aina minä olen kulkenut erakkona elämässä, joka muille tarjoaa loppumatonta onnea. Muistan vielä ensimäiset iltamme. Minulla on ollut hyvää aikaa elää muistoissani.
Kylmä pujahutti ruumistani, nousin paikaltani ja menin pimeään saliin.
Kävelin siellä edestakaisin. Kuulin pian kellon lyövän kaksi.
Silloin heräsin tajuihini ja menin takaisin sisälle.
— Onko sinulla vielä sanottavaa minulle? kysyin välinpitämättömästi.
— Kaikkein tärkein, minkä mieluimmin olisin tahtonut sanoa, on vielä sanomatta, vastasi Maud.
XVI.
Joka sana, minkä hän nyt lausui, toi minulle tuskaa. En koskaan unhoita hänen sanojaan ja kummallista hyvästijättöämme.
Kun istuuduin uudestaan, niin alkoi Maud:
— Niinä iltoina, jotka auttoivat sinua, minä muutuin henkisesti. Muistan miten sanat tulvana virtailivat ylitseni. Ihmiset, tapahtumat, elämänkohtalot — kaikki koskena kuohuivat ympärilläni. Minä tunsin vain ääretöntä väsymystä. Ja kuitenkin minä tunsin myötätuntoisuutta sinua kohtaan. Kuitenkin minä rakastin sinua. Mutta sinun puhuessasi minä ikävöitsin ulos elämään. Sen sinä unohdit, Karsten. Sinä et vienyt minua koskaan sinne. Minä otin kaikki mitä sinä annoit, mutta en jaksanut kantaa sitä. Ja mitä minä olin sinulle antanut, sille sinulla ei ollut tilaa.