Se alkoi sinä päivänä, jolloin Harry näki minun ja Rolfin. Istuimme Djurgårdenissa eräällä penkillä. Se oli aikaisin keväällä, niin aikaisin, että ihmiset hyvin harvoin vielä kävivät siellä. Me istuimme kaukana eräällä niemellä. Takanamme kulki maantie. Silloin säpsähdimme kuullessamme äkkiä ratinaa. Käännyimme yhtaikaa ympäri ja katsoimme sanaakaan sanomatta toisiamme silmiin. Se oli Harry, joka ajoi polkupyörällä ohitsemme. Hän oli jo kaukana.
Kotia tultuani menin heti pojan luo. Ja niin pian kuin näin hänen kasvonsa, tiesin myöskin, että hän oli nähnyt meidät.
Miten lapset ovatkaan huomaavaisia, Karsten! Sinä olet sanonut sen usein minulle ja siinä olet ollut oikeassa. Miten he ymmärtävätkään tuhat kertaa paremmin meitä, kuin me heitä! Se on kamalaa tietää. Minulle, jolla ei ole äidin huomaavaisuutta, se oli keksintö. Niin pian kuin pojan näin, minä ymmärsin, että kaikki kokeet johtaa häntä harhaan olisivat olleet turhia. Silloin minä muutuin julmaksi, Karsten, julmaksi siksi, etten tahtonut sallia häiritä salaista onneani. Minä käytin hyväkseni sitä, että olin hänen äitinsä ja että minulla oli äidin valta. Menin suoraan pojan luo, otin molemmin käsin häntä vyötäisistä, ja hän nyyhkytti rinnoillani, että hänellä oli sellainen äiti, sellainen kuin minä.
Minä ymmärsin kaikkityyni. Mutta en tahtonut, että petokseni silloin tulisi ilmi. Tahdoin jatkaa elämääni sellaisena, millaiseksi sen itse muodostin. Minä en tahtonut nähdä mitään pilvenhattaroita taivaallani. Ja minulla oli voimaa määrätä siitä.
Välillämme vaihdettiin vain muutamia sanoja. Harry kysyi:
— Miten nyt kaikki muuttuu?
Ja minä vastasin:
— Mitä sillä tarkoitat?
Silloin hän kysyi minulta:
— Matkustaako äiti nyt pois meidän luotamme?