Siis poika oli tuominnut minut. Hän tiesi, että minun pitäisi lähteä. Hänen ilmeistään ei kuvastunut vähääkään, että hän olisi tahtonut estää minua. Silloin työnsin hänet luotani, ja minusta tuntui, että minä taistelin hänen kanssaan elämästä. Minä tiesin, että sanoillani myrkytin hänen sielunsa. Mutta en epäillyt.
— Ei tule tapahtumaan mitään muutosta, Harry, sanon minä. Sinä et sitä ymmärrä. Sinä olet vielä liian lapsi. Ei kerrassaan mitään tule tapahtumaan. Kaikki jää entiselleen.
Silloin hän katsoi minuun.
— Minä en voi isälle valehdella, sanoi hän.
Silloin tartuin hänen käsivarteensa ja vastasin:
— Hiljaa, Harry, ja kuule nyt.
Niin vakuuttavasti kuin voin, sanoin hänelle:
— Jos puhut siitä, tai jos isä jollain muulla tavalla saa sen tietää, niin minä en elä enää päivääkään. Ymmärrätkö minua?
Hän pudisti päätään ja minä näin, että poika oli kerrassaan pois suunniltaan.
— Etkö ymmärrä? Silloin minä murhaan itseni. Kaksi kertaa minä uudistin ne sanat hänelle. Ja kun illalla menin hänen vuoteelleen sanomaan hyvää yötä, niin uudistin ne vielä kerran.