Niin julma minä olin, Karsten. Minä tiesin valavani hänen suoniinsa myrkkyä, joka murhaisi ainaiseksi ilon hänen elämästään. Minä tiesin sen sisimmäisessä sielussani. Mutta minä tiesin myöskin hänen olevan sellaisen, ettei hän olisi koskaan voinut kestää sitä, että hän oli pakoittanut minut kuolemaan. Hän inhoisi minua, halveksisi minua, ja isoksi tultuaan hän unhottaisi minut, kuten paha uni unhoittuu. Mutta vaiti hänen täytyisi olla, vaieta kauvan, tapahtukoon mitä tahansa.
Ja sen minä tarvitsin voidakseni elää niinkuin itse tahdoin. Siksi kaikki epäilykset hävisivät. En ruvennut hieromaan sovintoa niitten kanssa. Unhoitin, että niitä oli ollut olemassakaan. Ja mitään muuta muutosta ei elämässäni tapahtunut, kuin että tunsin ikäänkuin koko olentoni kasvavan. Tuntui aivankuin voimani olisi moninverroin vahvistuneet, ja ikäänkuin sieluni olisi saanut siivet. Korkealla, kaiken likaisen ja alhaisen yläpuolella minä tahdoin tuntea väikkyväni. Yhdentekevää, vaikka se olikin vain harhaluuloa. Minä tulin rohkeammaksi tästä lähtien. Useammin kuin ennen tuli niitä päiviä, joina unhoitin, että olin erään perheen äiti.
Mutta en vain tohtinut koskaan puhua Rolfille totta. Sanoin hänelle aivan varmasti tietäväni, ettei Harry ollut nähnyt meitä.
Maudin kasvojen värit muuttuivat näitä sanoja lausuessaan. Varmaa oli, että hän vielä muistoissaan nautti silloisesta voitonriemustaan, jolloin hän oli kahden miehen kohtalo käsissään kulkenut vaarallisen tiensä harhaan astumatta.
Raskaasti ja ontosti hän lisäsi:
— Silloin minä uhrasin Harryn iäksi. Tiesin sen oikein hyvin. Osani hänessä minä hävitin. Minusta tuntui, niinkuin lapsi olisi palanut minussa leimuavissa maanalaisissa liekeissä, joita sinä et tunne. Harry on siitä illasta saakka ollut kokonaan sinun.
Kiintyneenä siihen, mikä minulle oli uutta katsoin Maudia sellaisella tunteella, niinkuin olisin vasta oppinut tuntemaan tuon naisen, joka oli ollut viisitoista vuotta vaimonani. Minä muistan, että silloin ensi kerran muistui mieleeni satu metsänneidosta. Olin kuullut lapsen valittavan huudon, kun peikko jätti hänet.
— Nyt minä pyydän sinua jatkamaan, sanoin hetken kuluttua. Yö ei ole vielä kulunut.
XVIII.
Maud ajatteli hetkisen. Sitten hän palasi taas kertomuksen juoneen, ja hänen huulillaan väikkyi kummallinen hymy.