— Muistatko, kysyi hän, sitä yötä, kun istuit valveilla huoneessasi kummastellen kuinka olin voinut kuunnella sinua ja kuinka olin päässyt siitä?
— Muistan hyvinkin.
— Minä en ollut niin voimakas kuin olisin tahtonut olla. Minä elin haaveistani ja nukkuessani näin usein unia. Usein heräsin säikähtäen unestani ja kummastelin, miten minusta tuntui aivankuin jokin onnettomuus odottaisi minua. Silloin aina johtui ajatukseni Harryyn. Minä näin hänen kärsivän, ja minä olin aina inhonnut julmuutta lapsia kohtaan. Sinä yönä olivat pahat unet kiusanne» minua tavallista enemmän. Säikähdin unissani ja heräsin. Salin kello löi viisi. Ympärilläni oli aivan pimeä. Silloin olin kuulevinani ääntä sinun huoneestasi. Kuuntelin ja kuulin selvästi ameriikkalaisen keinutuolisi vieterien narisevan.
Tiedätkö mitä minä silloin luulin ja miksi tulin luoksesi? Minusta tuntui niin varmalta, että nyt on tapahtunut jotain. Harry on sairaana, Karsten ei ole vain tahtonut herättää minua. Jos poika on sairaana, niin hän ei voi hillitä itseään. Tarvitaan vain, että Harry sairaana tai kuumehoureessaan huudahtaa, ettei hän tahdo nähdä minua. Silloin Karsten utelee häneltä syytä, ajattelin. Ja kaikki toiveeni ovat menneet hukkaan.
Siksi minä mainitsin heti Harryn nimen, ja kun näin ilmeistäsi, että kaikki mitä olin luullut, oli vain turhaa pelkoa, palasin huoneeseeni ja uskottelin sinulle, että olin väsynyt. Mutta minä en ollut väsynyt. Makasin siellä aivan valveillani. Ja ruumistani kirveli kuin olisi tuhansilla neuloilla pistelty. Koskaan en ole ollut niin vähällä ilmaista salaisuuttani.
Muistatko seuraavaa päivää? Ja keskusteluamme saman päivän illalla? Se oli ihmeellinen keskustelu! Silloinkin olin vähällä ilmaista. Se, mitä ajattelin sinä yönä, vainosi minua. Minusta tuntui kuin sinun olisi täytynyt tietää kaikki, — ja kuitenkin oli se kerrassaan mahdotonta. "Hän kuvittelee mielessään", ajattelin. "Hän tietää kaikkityyni." Kaikessa, mitä sanoit tai teit, minä huomasin kaksinkertaisen tarkoituksen. Pelkoni muuttui mielikuvaksi ja vaikka sanoin itselleni, että kaikki oli vain luulottelua ja heikkoutta, vainosi kuitenkin ajatus: »Karsten tietää kaikkityyni — jokaisessa hänen sanassaan piilee kaksinkertainen tarkoitus. Minä näin sinun suuttuvan ja kuulin äänesi vihasta vapisevan. Oo, sinullahan oli syytäkin — muuten sitä tietämättäkään. Mutta minä en voinut nähdä käytöstäsi muuten kuin sen yhteydessä, mikä yöt ja päivät täytti minut. Yövalvonta ja kuumehoureeni olivat turmelleet minut. Koko elämänihän oli vain houretta. Hän puhuu arvoituksilla, ajattelin minä. Hän lähestyy ainetta kiertoteitse.
Kun kysyit minulta: "Ketä sinä hait viime yönä?" silloin et tiennyt vielä, että sinulla oli syytä kysyä niin. Sanat pääsivät vain muuten suustasi. Se oli tarkoitukseton mielenpurkaus. Mutta minä en voinut ymmärtää sitä niin.
Tiedätkö, Karsten, mitä minä ajattelin? Nyt hän murhaa minun. Kaikki mitä hän nyt sanoo, sanoo hän vain kiduttaakseen minua. Niin rajaton on hänen vihansa, ettei hän tyydy ainoastaan murhaamiseen. Mutta minä en tuntenut vähääkään tuskaa enkä pelkoa. Kun elää sellaisessa jännityksessä, kun minä olen viime vuosina elänyt, niin silloin unhoittaa kuolemanpelonkin. Ja sillälailla minä odotin — en voi sanoa pelänneeni, sillä en tuntenut mitään pelkoa — kuolemaa sinun kädestäsi ja silloin minä olisin sen ottanut ajattelemattakaan vastustaa. Se olisi ollut minulle vain sanomaton nautinto, jollaista en ole koskaan tuntenut.
Mutta kun minä niin — sanojasi muunnellen, joilla minusta ei ollut enää mitään merkitystä — vitkalleen heräsin ja ymmärsin, että kaikki mitä minulle sanoit ja minä vastasin, kaikki mitä silloin välillämme tapahtui, ei ollut muuta kuin sanoja, sanoja, vain sanoja, niin silloin tapahtui jotain muuta. Silloin heräsi minussa puhtaasti aistillinen vastenmielisyys kaikkea sitä kohtaan, mitä me sanomme rakkaudeksi. Silloin minä inhosin itseäni ja koko elämääni, ensisijassa aistielämääni. Aivankuin likaisen veden päällä lepäävästä usvasta minä kuulin sanojasi, ja samassa silmänräpäyksessä olin näkevinäni ihmiselämän aistienraivon, joka alkaa verestä ja loppuu vereen. Tiesinhän, että se oli vain silmänräpäyksessä ohimenevä harhanäky. Tiesinhän mitä olin lukenut ja kokenut. Minä tiesin, että tämän silmänräpäyksen kuluttua normaali-ihmiseni ikäänkuin ottaisi jälleen normaalipalkkansa minussa. Ja kaikkea sitä, mitä nyt kummituksena näin, voisin taas katsoa levollisesti ja sanoa sitä luonnolliseksi.
Se kesti vain lyhyen silmänräpäyksen. Se ei vaikuta minuun sen enempää. Minä tiedän sen. Mutta silloin minä näin itseni sellaisena kuin olin. Minä kuulun niihin naisiin, joitten on hyvä olla niin kauvan kuin nukkuvat. Kenenkään miehen ei olisi pitänyt herättää minua. Ei sinun eikä kenenkään muunkaan. Nähdä se ja kuitenkin voida elää, sitä sinä et tiedä… Kukaan ei tiedä sitä.