Viimeinen toive vielä. Jos minä kuolen kotona, niin koettakaa jos
mahdollista, ruumishuoneena käyttää Nennen huonetta.
Kiitos kaikesta, kaikesta. Mutta minä olin onneton ihminen enkä
voinut elää, kaikesta hellyydestä ja rakkaudesta huolimatta.
Teidän Elsa."
Ja niin hän puettiin valkoisiin vaatteisiinsa, joita, hän oli käyttänyt iloitessaan mailmasta ja kaikesta mitä mailmassa oli. Kaikki tehtiin, niinkuin hän oli toivonutkin ja Svenin pieneen huoneeseen laitettiin hänen viimeinen vuoteensa. Siellä hän makasi suuri musta tukkansa levällään valkealla puvullaan, ja hänen ympärillään oli kaikki kevään kukkaset. Hänen takanaan kohosi tuota pientä akkunaa kohti tulipunainen azalea ja vuoteen päällä riippui vierivieressä keltaisia ruusuja.
Hän näytti vain nukkuvan ja hänen kasvonsa olivat nuortuneet kuollessa.
Niin hän meni Svenin luo, kuten hän itse oli sanonut, ja siksi tämä on "pikku-veikon kirja", joka tuli äidin enkeliksi, joskaan ei niin kuin me olimme toivoneet. Sillä hän otti hänet mennessään mukaansa.
XIV.
Mutta tämä kirja on yhtähyvin kertomus taistelusta kuoleman kanssa. Se on kertomus eräästä miehestä, joka taisteli ja kärsi tappion, mutta joka ei häpeä tappiotaan.
Minä olen matkustanut kauvas sen jälkeen ja minä olen nähnyt paljon ihmisiä. Mutta kaikki on ollut minulle vierasta ja kuollut, kunnes tämä kirja kirjoitettiin. Se kirjoitettiin kirkkaina kesäpäivinä siellä, missä saaristo loppuu ja aava meri aukeaa. Ja sen kirjoitti muuan yksinäinen mies, joka ei enää ole yksinäinen.
Monta pitkää viikkoa hän on katsonut vain merta, joka elämisen arvoisen ihmiselämän lailla ei koskaan ole tyyni. Hän näki siellä raivoavan veden yli vilkkuvan majakoiden tulien ja jos majakoiden vilkkuvat valotkin sammuisivat, niin kuitenkin tuikkivat taivaan tähdet.