Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani

by Gustaf af Geijerstam

Minä tiedän lausuvani suuria sanoja. Mutta se on totta. Ja senvuoksi minä voin vielä sanoa: Siunattu olkoon elämä, ja mitä elämä antoi! Kaikki siunaavat elämää siitä, mitä se otti, sitä minä en voi.

Mutta sen sijaan tapahtui meille, että suru tuli meidän kotiimme, ja minä ymmärrän nyt, että se olisi voinut erottaa meidät toisistamme siksi, etten minä jaksanut surra niinkuin hän. Minä tiedän sydämellisimmällä kiidollisuudella, ettei niin kuitenkaan koskaan käynyt. Ja kumminkin — ihmiset olivat sen kestäneet, se oli onnistunut.

Kuinka aikasin minä sen näin, minä en vielä tiedä. Mutta minä tiedän, että tunnelma siitä on niin syvästi sulautunut yhteen minun muistoihini vaimostani, etten minä enää tunne voivani ymmärtää, että minä olisin hänet joskus nähnyt yksinomaan nuoruuden ja onnen valossa. Hän oli nimittäin niin aikaisin sairaloinen, niin, minä en ollut koskaan häntä tuntenut ennen kuin hänessä jo kyti taudin siemen. Kuinka se silloin menikään niin, että minä aina viimeisiin, ikäviin aikoihin saakka voin unohtaa, että hänen terveytensä oli heikko ja tuon taudinsiemenen, joka oli, jonka täytyi kehittyä tai hävitä? Minähän tiesin varsin hyvin, ettei se hävinnyt. Ja kumminkaan minä en koskaan oppinut näkemään hänen elämäänsä kerrassaan toisessa merkityksessä kuin vain tavallisella tiellään, joka veikin häntä kuolemaa kohden. Enkö kuunnellut niitä enteitä, jotka kuiskaillen tulivat? Tekeytyinkö minä kuuroksi ja sokeaksi niille aavistuksille, jotka leimahtelivat minussa kuin valkianvaara uhaten minun onneni kotia, jonka minä uskoin olevan muurattu niin lujasti? Minä en tiedä, jos olikin niin. Mutta minä tiedän naimisiin mennessäni olleeni niin nuori, että minä uskoin rakkauden olevan lääkkeen kaikkia mailman onnettomuuksia vastaan, ja kun minä näin Elsan kasvoilla onnen loisteen meidän mennessä metsään ja merelle, ja kun minä näin hänen kevätauringossa ahavoituvan ja kesäaaltojen huuhtelevan hänen valkoisia jäseniään, niin silloin minä unohdin, että onnettomuuskin voisi tulla, ja minä ajattelin sen, mitä minä olin vaaraksi uskonut, olevan vain luulottelua. Oi, minä totuin lopuksi niin unohtamisentaitoon, etten minä enää tahtonut uinailla terveydestä ja pitkästä iästä, sitten kuin Elsakin oli ollut niin lähellä kuolemaa, että hän oli ainoastaan jollain ihmeellisellä tavalla siitä pelastunut, ja kulki nyt kantaen ruumiissaan leikkausveitsen jälkiä kätkeytyneinä vaatteiden alle, aina tuskien vaanimana eikä koskaan vapaana niistä, unohtaen ne vain tekemällä itselleen väkivaltaa lahjoittaakseen iloa ja elämän juhlan meille, lapsille ja minulle, joita hän rakasti.

Mutta minä muistan kumminkin, kuinka aikasin minä näin siinä jotain, jota vastaan meidän avioliittomme oli vaihtelevassa taistelussa voidakseen unohtaa sen. Minä näin sen hänen kasvoistaan, kun hän istui yksin ja uskoi, ettei kukaan nähnyt häntä, ja alussa minä uskottelin itselleni kun minä sen näin, että jotain oli murtunut meidän välillämme. Minä tapasin kysyä häneltä siitä ja on vaikea sanoa, josko se oli minun rakkauteni tai minun itserakkauteni, joka sai minut uskomaan, ettei mikään muu kuin se, joka koski minua itseänikin, voisi häiritä hänen onneaan. Minä näin hänen sanomattomasti kärsivän minun kysymyksistäni, mutta minä kyselin kumminkin, ja sellaisissa tilaisuuksissa hänen hymynsä voi saada sellaisen ilmeen, ikäänkuin hänen sielunsa olisi ollut kaukana poissa, ilmeen, joka vieläkin kiusaa minua sitä muistaessani, senvuoksi, että minä taistelin vuosikausia lakkaamatta voittaakseni tuon ilmeen, mutta joka lopuksi sai vallan ja voitti minut.

— Älä kysele minulta, sanoi hän kerran. Minä en tiedä itsekään, mitä se on. Minä tiedän vain, ettei yksikään ihminen voi sitä ymmärtää.

Mihin hän silloin heitti katseen, kuuluu tuohon tuntemattomaan, josta kaikki voivat kysyä, mutta johon ei kukaan saa vastausta. Mutta kuinkas minä olisin sitä silloin voinut ymmärtää? Meidän elämämme oli onnellista meidän päivämme iloisia, meidän poikamme kasvoivat ja täyttivät kodimme iloisella melullaan. Ja eikä Elsa ollut koskaan hellempi minulle, kuin, kun minä olin antanut arvoa noille hiljaisille surun hetkille, joita minä olisin aivan hyvällä syyllä voinut sanoa aiheettomiksi, jos ei niihin olisi ollut muita syitä, kuin ne, jotka ihmiset voivat pukea sanoihin.

IV.

Tähän aikaan meidän poikamme olivat jo kasvaneet suuriksi miehiksi. Olof oli jo alkanut käydä koulua eikä Svantekaan ollut kaukana, ennen kuin hän myöskin saisi alkaa jyrsimään tiedonpuun kuivia pähkinöitä.

Tähän aikaan alkoivat ensikerran nuo tummat hetket käydä minun vaimolleni ylivoimaisiksi ja useimmin kuin kerran minä näin itkun jälkiä hänen kasvoillaan. Hän vältteli minua rauhallisella tavallaan ja hän teki sen siksi, jotten minä sellaisista tapauksista saisi aihetta alkaa kysellä häneltä. Minä en voi koskaan unohtaa sitä tuskaa, joka minut tähän aikaan kokonaan valtasi. Se tuli hiipien yöllä, kun minä istuin yksinäni kirjoituspöydän ääressä, ja otti minut kokonaan julmaan valtaansa. Se seurasi minua, kun minä menin sisälle laskeutuakseni levolle, ja se istui pimeässä vuoteeni reunalla, kun minä makasin valveillani kuunnellen vaimoni hengitystä kuullakseni, josko hän nukkui.

Meidän välimme muuttui niin hiljaiseksi, niin kummallisen hiljaiseksi. Me voimme mennä vierashuoneeseemme ja sytyttää lampun, ja siellä me voimme istua sanaakaan sanomatta ja tuntea hiljaisuuden kasvavan kuin seinäksi meidän välillemme, seinäksi, jota ei ollut kukaan rakentanut, mutta jota ei kukaan kuitenkaan voinut repiä rikki. Ja jos meidän kätemme etsivät toisiaan, niin etsivät ne vain siksi, että meidän täytyi tehdä niin eikä kumpikaan meistä voinut sietää olla erillään toisistamme, vaikka me kumpikin tunsimme suhteemme niin kummalliseksi.