— Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän.
— Mitä sanoinkin.
Ikäänkuin pahahenki olisi puhunut minun suustani, ja minä en voinut sitä hillitä. Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, kohosi minun sieluuni ikäänkuin se olisi tahtonut minut tukehduttaa, ja minä tunsin ikäänkuin voitonriemua, että minä olin tehnyt vaimolleni niin paljon pahaa.
— Mene sitten, sanoi hän, jätä minut. Miksi sinä olet koskaan tullutkaan minun luokseni?
Hän ei itkenyt, kun hän meni. Mutta kesken vihaani minä tunsin ajattelemattomissa sanoissani valmistaneeni hänelle niin suurta tuskaa, etten minä itse koskaan ollut tuntenut tai tulisi koskaan tuntemaankaan sellaista. Mutta minä pudistin itsestäni tämän ajatuksen ja turvauduin siihen loukattuun ylpeyteen, joka ei suinkaan tee ihmistä kykeneväksi torjumaan onnettomuutta, vaan antaa mietittäväksi kenen syy se on.
— Hänen syynsähän se on, sanoin minä itselleni, jos meidän onnemme murtui. Mitä minä olen tehnyt, jotta hänen tarvitsisi olla onneton ja kiusata minua, ettei sano minulle syytä? Hän ei rakasta minua kauvemmin. Sellaistahan se on elämän kulku. Kaunis tulee rumennetuksi. Se, joka on onnellinen, ei saa olla sitä kauvemmin.
Tällaisten ajatusten taakse minä kätkin todelliset tunteeni, joita hän oli aina täydentänyt. Minä luulin olevani oikeutettu suuttumaan, ja minä katsoin sen, mitä minä olin sanonut, saaneen vielä kovemman vastauksen kuin itse sanat olisivat ansainneet.
Se oli satu Paratiisin päivistä, jotka olivat jo ohi.
VI.
Tämä aika oli ainoa, jolloin meidän onnemme todellakin oli voinut murtua, ja minä uskon, että me molemmat tunsimme sen yhtä voimakkaasti, ikäänkuin turmelevat voimat olisivat vimmatusti taistelleet meidän elämästämme. Kokonainen päivä kului, jolloin emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme. Mutta illalla, kun meidän olisi ollut mentävä levolle, vaivuimme me toistemme syliin ja itkimme voimatta sanaakaan puhua.