Tämän jälkeen muuttui kaikki entiselleen. Mutta se kysymys, joka minua poltti: "Mitä se on? mitä se voi olla?" oli ja jäi vastausta vaille. Kuitenkin minä olin rauhallisempi tuntiessani tuskaa kertomattomista ajatuksistani ja odotin samalla kertaa ikäänkuin ratkaisua niille.
Kaksi päivää tämän jälkeen minä löysin seuraavan kirjeen pöydältäni.
Minä muistan avanneeni sen tuskaisella tunteella, ikäänkuin tämä paperi olisi voinut paljastaa minulle jonkun salaisuuden, jolla olisi voimaa murtaa koko minun elämäni. Mutta samalla kertaa minua poltteli halu saada vastaus kysymykseeni: "Miksei hän ole onnellinen? Voiko samalla kertaa olla onnellinen ja onneton?"
Kirje kuului näin:
Minun oma rakkaani!
Että minä ja sinä olemme voineet vaihtaa sellaisia sanoja! Se on mahdollista vain, että se on tapahtunut! Minusta tuntui se ensin ikäänkuin aurinko olisi sammunut ja minä en koskaan enää saisi nähdä päivän valoa. Ja minä mietein ja mietein, kuinka minä voisin saada sinut jälleen hyväksi minua kohtaan ja kuinka tuo kaikki voisi hävitä, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan.
Mutta minä näin sitten, että sinä olit kumminkin minulle hyvä sydämestäsi, vaikkei se siltä näyttänytkään, ja minä aloin ymmärtää, ettet sinä koskaan voinut muuttua toisenlaiseksi, että se oli vain tuo, etten minä voinut vastata sinun kysymyksiisi, joka sai sinut murtumaan ja katkeroitumaan ja siksi sinä löit sokeasti tietämättä, että sinä voit saattaa minulle niin kipeitä tuskia kuin sinä teit. Minä en tiedä nytkään, mitä minä sinulle vastaisin, mutta sinä et saa ihmetellä, että minä kirjoitan sinulle. Minä teen sen siksi, että jos minä koettaisin tästä puhua sinulle, niin minä en koskaan voisi sanoa puoleksikaan, mitä minä tahtoisin.
Minulla olisi niin paljon sanottavaa, Georg, niin paljon, jota en minä koskaan saa sanotuksi, ei sinulle eikä kenellekään muulle siksi, että minä tiedän, etten minä koskaan voi sitä sanoa. Minä olen aina ollut sellainen, Georg, ja minä tulen myöskin aina olemaan sellainen.
Toisinaan, kun minä ajattelen minkälainen sinä olet minua kohtaan, puhut kaikki etkä salaa vähääkään sydämeesi, silloin tuntuu minusta, että minä olen vain kaiku sinusta, minä olen niin köyhä, ettei minulla ole mitään antaa sinulle takaisin. Ja kun sinä olet sanonut minulle, ettei se ole niin, silloin minä olen tuntenut itseni niin onnelliseksi, Georg, niin onnelliseksi ja rikkaaksi. Ja minä tiedän antaneeni sinulle kaikki, mitä minä voin antaa ja kaikki, mitä minulla on antaa.
Mutta kun sinä näet minun istuvan tuijottaen omaan sieluuni, kuten sinä tapaat sanoa, niin silloin sinä saat tietää, etten minä tee mitään muuta kuin mitä minä aina olen tehnyt, kaikkein onnellisempana ollessanikin, paljon ennen, kuin sinä tunsitkaan minua ja ennen kuin minun todellinen elämäni alkoikaan. Ja jos minä itken, älä luule, että minä olen onneton. Se, jota minä silloin ajattelen ei tee minua onnettomaksi. On vain jotain, jota minun täytyy toisinaan ajatella siksi, että minä tiedän sen tulevan ja siksi, että minä aina sen tiedän.