Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani

by Gustaf af Geijerstam

Mutta älä kysy minulta enempi siitä, sillä minä en kumminkaan voi vastata sinulle. Jospa minä voisinkin, oi, jospa minä voisin, silloinhan kuivuisi minun kyyneleeni itsestään. Ehkei se ole mitään, ehkä se johtuu vain siitä, että minä olen liian onnellinen.

Mutta minä tahdon, että sinä uskot minua, kun minä sanon sinulle, ettei sinun tarvitse peljätä olevan mitään salaista ja kätkettyä minun sielussani, jota minä kätken ja säilyttäisin salassa siksi, ettet sinä voisi saada sitä nähdä. Se on vain sitä, etten minä voi. Älä pyydä minua puhumaan, rakasta vain minua sellaisena kuin minä olen. Pidä minusta kuin pienestä tytöstä ja ystävästäsi, joka ei pyydä enempää kuin saada kulkea sinun rinnallasi niin kauvan kuin Jumala sallii minun saada elää ja sitten saada kuolla ja uinua rauhassa kaikkien muitten paitsi ei sinun unohtamana. Sillä älä sinä unohda minua koskaan ja se on se ainoa kuolematon elämä, jota minä pyydän.

Mutta minä toivon toisinaan jotain. Ja se on, että sinä ja minä olisimme vanhoja ja harmajahapsisia ja että meidän lapsemme olisivat oikeen vanhoja. Minä olen niin paljon äiti, että minä toivoisin meidän poikiemme olevan täysikasvusia, ja minä saisin mennä heidän koteihinsa ja hoitaa pienokaisia, ottaa pienokaisia, oikeen pieniä ja avuttomia lapsia käsivarsilleni, ja nähdä, että minä elän hieman niissäkin. Minun poikani ovat niin isoja nyt ja kohta he eivät enää tarvitse minua. Mutta se olisi niin hyvä olla vanha ja vaeltaa yhdessä sinun kanssasi odottaen sitä päivää, jolloin tuo suuri rauha tulisi. Minusta tuntuu, että minä rakastaisin sinua moninverroin enemmän, jos sinä olisit vanha ja harmajahapsinen eikä kukaan voisi katsoa sinua samallaisilla silmillä kuin minä, ja minä saisin istua ajatellen, ettei kukaan ole paremmin sinua omistanut kuin minä ja siksi ei kukaan oikein tietäisi kuka sinä olit.

Nyt minä olen sanonut sinulle niin paljon, ja sitä, jota sinä olet minun pyytänyt sanomaan, en minä ole kumminkaan sanonut. Mutta älä ajattele sitä, Georg, ajattele vain, että minä rakastan sinua nyt niinkuin aina olen tehnyt, ja että se, jota minä nyt tunnen sinulle, on suurempaa kuin koskaan sanoilla voidaan ilmaista, enempi kuin sinä koskaan itsekään olet tiennyt. Sillä sinun luonasi ja täällä on minun paikkani, ja minulla on kaikki, mitä kellään naisella on ollut tai koskaan voi saavuttaa, niin hän ei koskaan tulisi niin onnelliseksi kuin minä olen nyt. Älä luule toisin, sillä silloin sinä teet minut onnettomaksi kuin sinä voit uskoa tai aavistaakaan.

Sinun vaimosi.

VII.

Minä istuin kauvan pitäen tätä kirjettä kädessäni, ja se hellyyden laine, joka kumpusi minua vastaan, oli niin voimakas, että se tukehdutti kaikki kysymykset ja houkutteli minut kulkemaan ympäri tutussa ympäristössäni, jossa ei mikään näyttänyt muuttuneen, ja ei myöskään ollut mitään, sellaisella tunteella ikäänkuin minä olisin ollut paljon enemmän kuin satujenprinssi, joka länsituulen siivillä oli saavuttanut Onnenautuuden saaren.

Minä olin kysynyt, miksi minun vaimoni näytti niin muuttuneen, ja minä en ollut saanut mitään vastausta siihen. Minä olin vain saanut uuden todistuksen hänen hellyydestään, ja rakkaushan on aina sellainen, ettei se välitä mistään muusta kuin itsestään, ja kaikki kysymykset, jotka se sen ohessa asettaa, eivät tarkoita mitään muuta kuin varmuutta, jota ilman se ei itsekään voi olla olemassa. Siksi tuo pieni kirje ratkaisi meille kaikki, vaikkei se selittänyt mitään, ja mykän kiitollisuuden valtaamana minä menin kirjeen luettuani vaimoni luo onnellisena, että minä voin kokonaan luottaa häneen.

Me emme puhuneet myöskään paljon tästä kirjeestä, mutta me kumpanenkin tunsimme huojennusta siitä, että se oli tullut kirjoitetuksi, ja illoin me istuimme kauvan valveilla, kun lapset jo olivat menneet nukkumaan. Minä muistan, kuinka hän lauloi tähän aikaan, lauloi, ikäänkuin hän ei olisi koskaan laulanut kellekään muille kuin minulle. Ja minä istuin antaen sävelten hyväillä sieluani, kun minä itsekseni ihmettelin, kuinka se oli mahdollista, että apeamielisyys oli hiipinyt meidänkin välillemme.

Kuinka päivät menivät, sitä minä en tiedä. Minä en huomannut, että ne olivat tulleet pitemmiksi, että lumi valui katolta vetenä ja että Humlegården puut olivat alkaneet tulla silmuille. Minä kaipasin pian, ettei talvea kestänyt kauvemmin, kun lamppu voitiin sammuttaa aikasin ja kevätillat alkoivat.