— Oletko sinä huomannut, sanoi minun vaimoni eräänä aamuna, että minä olen nyt iloisempi kuin ennen, ja etten minä koskaan enää itke?
Minä olin sen huomannut.
Mutta ihminen on epäkiitollinen, kun on välttynyt vaarasta, ja hänen huomaamattaan minä olin sitä ajattelematta nauttinut hänen muutoksestaan.
— Sinä ehkä itket sen sijaan, kun ei kukaan näe? vastasin minä.
Ja minä tunsin pistoksen vanhasta epäilyksestäni heräävän itsessäni.
Mutta minun vaimoni ei sitä huomannut. Hän seisoi minun edessäni niin säteilevänä ja nuorena, ikäänkuin ei pieninkään pilvenhattara olisi himmentänyt hänen otsaansa. Ja hänen huulillaan leikki hymy, jonka minä tunsin ennen nähneeni. Minä en vain voinut muistaa milloin.
— Minä en enää itke, sanoi hän. Ja hänen äänessään oli melkein ärsyttävä sointu, kun hän lisäsi:
— Se on myöskin minun salaisuuteni.
Minä seurasin hänen ääntään ymmärtämättä hänen sanojaan. Minä olin iloinen ja onnellinen tuntiessani elämän jälleen hymyilevän ja suovan meille iloa.
Koko tämä aikakausi ei jättänyt mitään muuta jälkeä meidän yhteiselämäämme, kun että se muuttui sydämellisemmäksi ja ikäänkuin varovaisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä en voi enää sanoa, millä tavalla minä koettaisin itselleni selittää tuota ihmeellistä, onnellisen avioliiton välitapausta. Varmaa on, etten minä silloin voinut vähääkään aavistaa siihen kätkeytyvää tulevaisuuden surullisen tragedian siementä.