Ikäänkuin hänen tunteensa olisivat samassa vallanneet minutkin tai ikäänkuin meidän ajatuksemme olisivat yhtyneet toisiinsa menneisyydessä, jolloin elämän onnen unelmat hyväilivät meitä molempia, valtasi minutkin kerrassaan toisellainen mieliala, kuin minulla äsken oli ollut ja siinä minä hiljaa laskin käsivarteni hänen kaulalleen ja kysyin hyväillen hänen poskeaan:
— Mitä sinä ajattelet?
— Minä ajattelen meidän ensimäistä kesäämme.
Samassa silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin minäkin olisin ajatellut sitä samaa. Minun väsymykseni hävisi kuin tuulen viemänä ja minä kohotin liikutettuna hänen päätään ja suutelin häntä huulille.
Ja samassa istui Elsakin nyt suorana.
Uuden ja tavattoman halu, joka mursi jokapäiväisen yksitoikkoisuuden, sekoittui hetkeksi menneisyyden muistoihin, ja hän sanoi sellaisella äänensävyllä, jota ei voi vastustaa:
— Minä tahdon mennä sinne, Georg! Minä tahdon matkustaa sinne!
Samassa minä tunsin muuttuneeni todellisuuteen. Minun mielialani ehkä oli kerrassaan samallainen kuin vaimonikin. Mutta minä tunsin samalla kertaa odottavan pettymyksen kummallista tunnetta, joka kohoutuu sieluumme ja hillitsee elämän jännittävimmällä hetkellä meidän haaveitamme. Minä peräydyin kutsumasta nuoruutta eloon, ikäänkuin minä olisin peljännyt sen sijaan kohtaavani tuskaa, jota minä tahdoin väistää mistä hinnasta tahansa. Minä tunsin olevani niin varma aavistuksestani, että tuo vaimoni viaton ehdotus, pieni matka saaristoon, sille paikalle, jossa minä tunsin jokaisen lahden, jokaisen salmen, niin jopa kivetkin ulapan pohjassa, näytti minusta sisältävän jotain niin tärkeää ja ratkaisevaa, että minun täytyi tarkkaan harkita, ennenkuin minä voin tehdä niin turmiollista päätöstä. Mutta samalla kertaa minä näin pelkän ajatuksenkin siitä täyttävän vaimoni niin suurella ihastuksella, etten minä voinut kieltää. Siksi minä myönsinkin ja suljin hänet syliini kätkeäkseni omaa mielipahaani.
Mutta meidän kulkiessamme kotia uhkui koko Elsan olento nuoruuden eloisuutta. Hän ei ollut huomannut vähääkään sitä, mitä minä todellisuudessa tunsin. Ikäänkuin hän olisi kulkenut suurinta onneaan kohti, niin loistivat hänen ilmeensä heijastaen sitä eloisaa tunnetta, jossa hän yhdisti menneisyyden nykyisyyteen. Ja minussa liikkui niin tuskainen tunne ajatellessani, että minun pahat aavistukseni kumminkin toteutuisi, etten minä voinut hillitä ajatuksiani.
— Oletko sinä varma siitä, että matkamme muodostuu sellaiseksi, kuin sinä olet odottanut? kysyin minä.