Hän säpsähti, ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat melkein katkeroituneiksi, kun hän vastasi:
— Miksi sinä aina masennat minua?
— Teenkö minä todellakin niin?
Hän muuttui heti taas hyväksi.
— Ei, sanoi hän. Mutta minä olin juuri nyt niin onnellinen.
Minä vedin ääneti hänet lähemmäs itseäni. Hänen uskonsa sai minut unohtamaan epäilykseni, ja minun mielikuvituksissani muodostui meidän vähäpätöisestä matkastamme kerrassaan ihmeellisiä haamuja, ikäänkuin pieniä läheisiä saaria olisi kohoutunut taivasta kohden kangastellen eriskummallisessa loisteessa.
IX.
Sitten istumme me eräänä sunnuntaiaamuna höyrylaivan kannella, joka kiiti eteenpäin tuolla tutulla kulkuväylällä.
Oli mennyt monia vuosia, joiden kuluessa emme tätä tietä olleet matkustaneet, vuosia, jotka olivat tuoneet mukanaan hyvää ja pahaa, vuosia, jotka olivat murtaneet ja vuosia, jotka olivat parantaneet. Eri teitä olivat meidän ajatuksemme kulkeneet, mutta ne olivat jälleen yhtyneet ja samalla tuoneet kummallisen, salaperäisen tunteen, joka näytti jouduttavan kohtaloamme, istuimme me nyt vieri vieressä, kevätauringon valaisemien maisemien liukuessa ohitsemme, joitten rantoja sinessä päilyvä ja kevättuulen kirjaama vesi huuhteli.
Minulta oli mielen reippaus kerrassaan hävinnyt. Minä annoin vain tahdottomana vaimoni kuljettaa itseäni ja minä otin jokaisen vaikutelman vastaan sellaisella tunteella, ikäänkuin olisin ollut kaksitoista vuotta nuorempi ja matkalla uusia, tuntemattomia päämääriä kohti, jotka muuttaisivat minun jokapäiväisen elämäni ja avaisi elämälleni uusia aloja. Vaimoni näytti nuortuneen samoin kuin minä itsekin. Vieno puna värjäili hänen kasvojaan ja silmissä loisti sellainen kiille, joka tulee onnesta. Hänen äänensävyssään oli epämääräistä hellyyttä, joka hyväili minua tuon harhaluulon koko voimalla, joka täytti meidät molemmat, ja me vaihdoimme hymyilyjä ja sanoja, katseita ja ilmeitä, joita tavallisesti vaihdetaan vain kotona rakkauden ensi aikoina.