Ja kun laiva vihdoinkin jätti meidät maihin ja me seisoimme kahden laiturilla katsellen pois liukuvaa laivaa silloin puristimme me toisiamme vyötäisiltä ja kävelimme verkalleen tietä, joka kiemurteli puolittain kukkaan puhenneiden pähkinäpensaiden ja suurien, kyhmyisten tammien lomitse, joiden oksissa tuskin näkyi jälkiäkään kevään silmuista. Vasta silloin me huomasimme kuinka vähän kehittynyt kasvillisuus meitä ympäröitsi. Meri, joka sulkee koko saariston kylmään syliinsä, uinui kauvempana saarien, niemien ja luotojen ympärillä jääkylmänä, tehden tyhjäksi kevään työtä. Täällä ei ole rehevää vihantaa niinkuin sisempänä maalla, jossa kedot ja haat jo juuri tämän saariston suojassa rehevinä vihannoivat siksi, että se sulkee kovat pohjatuulet merelle. Täällä oli kolkkoa ja kylmää, puiden oksissa näkyi heikkoja, vaaleanvihreitä nuppuja, jotka vivahtivat keltaisilta ja ruskeilta, varsi riippui velttona, ruoho nukkui lakastuneiden lehtien alla, ja kevätesikot, jotka sisempänä maalla jo aikoja sitten olivat kukkineet, alkoivat täällä vasta sinisinä ja kellanvalkeina kukkia pähkinäpensaitten alla.
Itse tämä myöhäinen luonnon kehitys täytti meidät, joiden mieliala oli kuin vuoreen lumottujen, uudella onnella: "Näetkös, nyt on niin myöhäinen, kuin silloinkin?" — "Muistatko, tulee ikäänkuin toinen kevät, kun asuu saarella?" Ja me katselimme avaralle ulapalle, joka syleili tätä myöhäistä kevättä, ja meitä huvitti, että kalalokit valkeine kupuineen leijailivat niinkuin ennenkin sinisen veden päällä, me ilotsimme heidän valkeille siivilleen, jotka välkähtelivät auringon paisteessa, ja me pysähdyimme katselemaan heidän vapaata leikkiään, kun he tuijasivat korkealta ilmasta suoraan veteen, jossa heidän kirkkaat silmänsä saalista vainosivat?
Käsi kädessä kuin kaksi lasta kiipesimme kukkulalle pieneen, punaseen rakennukseen, ja tuijotimme toisiimme, ikäänkuin vaihtaen salaperäisiä salaisuuksia, kun tullimies joka ennen tapasi meitä soutaa veneellään, tuli ovesta pelastusrengas kädessään ja lupasi viedä meidät nuoruudemme saarelle.
Hiljaa kävi kulku sinisen ulapan pinnalla. Sanaakaan vaihtamatta, tuon kummallisen mielialan täyttämänä, joka valtasi meidät ja näytti laajenevan ja kasvavan jokaisen näköalan avautuessa, istuimme me käsi kädessä ja annoimme muistojen virtailla sielussamme, tietäen, että toinen tiesi, mitä toinen ajatteli. Ei koskaan ollut tämä matka näyttänyt meistä niin ihanalta, me emme olleet koskaan ennen nähneet puolipäiväauringon niin lumoavasti loistavan kuin nyt, ei koskaan ollut veden kimmellys ja lehtoisten rantojen raikas vihreys sekoittautunut niin soinnukkaasti tumman kuusimetsän vakavaan taustaan. Ja saavuttuamme lähemmäs tuota pientä saarta, tuntui meistä jokainen kivi, jokainen puu ja näre kasvavan, ei lyhenevän välimatkan vuoksi, vaan meidän omista muistoistamme, jotka ovat säilyttäneet uskollisemmin kuin todellisuus nämä seudut, joista meidän koko elämämme onni oli orastanut.
Mutta saavuttuamme maihin, pysähdyimme molemmat ja se ihastuksen huudahdus, joka oli jo pyörinyt Elsan huulilla, jäätyi pois. Ääneti tuijotimme me toisiimme, ja kuin jonkun uuden ja tavattoman painostamina, jota emme edes tahtoneet nähdä eikä tunnustaa, menimme vitkalleen kapeaa polkua eteenpäin niemelle.
Mitä olimme nähneet, se talo, joka saarella oli, ei enää ollut harmaja. Se oli maalattu punaseksi. Se ei ollut enää leveä ja kaksikerroksinen. Se oli matala tupa, joka oli ikäänkuin lyhistynyt sille paikalle, jossa meidän ensimäinen kodimme oli ollut, vetäytynyt kokoon sille vanhalle paikalle, ikäänkuin hätä ja köyhyys olisi vuosien vieriessä, pakottanut sen kokoonkutistumaan. Seisoimme hetken hiljaa, ikäänkuin meidän olisi tarvinnut vetää ilmaa keuhkoihimme.
— George, sanoi Elsa. Mitä tämä on?
Minun tarvitsi vain osoittaa vanhoja tammeja, jotka olivat rakennuksen ympärillä. Niiden oksissa oli mustia merkkejä ja niiden kuori oli kärventynyt. Minä osoitin hänelle kivijalkaa, joka oli sysimusta, pientä puutarhaa, joka oli epäkunnossa ja hävitetty, ja pellolla oli läjä vanhoja hirsiä. Ne olivat palaneita ja hiiltyneitä, mädänneitä ja rappeutuneita. Ne olivat ainoat, jotka olivat jälellä meidän ensimäisestä kodistamme.
— Täällä on ollut tulipalo, sanoin minä.
Ja minun ääneni vavahteli.