— Palanut pihamaa.
Ikäänkuin olisimme molemmat tunteneet olevamme sukua tuolle pienelle maapalaselle, jota emme olleet moneen vuoteen nähneet, valtasi nyt aivan uusi harrastus, nimittäin saada tietää, mitä täällä oli tapahtunut, mikä oli muuttanut tämän meidän onnemme saaren niin, että se oli käynyt meille puolittain tuntemattomaksi. Tämä harrastus kävi samoin kuin koko meidän haaveittemme mailmakin, jonka vallassa me äsken olimme, meidän tunnemaailmamme laajeni ymmärtämään myöskin heidän elämäänsä, jotka olivat täällä eläneet ja kärsineet, tehneet työtä ja ahertaneet, ja jotka vuosien kuluessa olivat niin katkeroituneet, etteivät mitkään onnenuinailut enää heille kultailleet tuota tylyä todellisuutta.
Ja kun meidän ajatuksemme kääntyivät niihin ihmisiin, joita me ennen olimme ainoastaan oman ilomme välttämättömänä lisänä muistelleet, avautui tuvan ovi ja auringonpaisteessa, joka valaisi portaita, seisoi koukkuselkäinen, vanha eukko ja hymyili tuttavallisesti vieraille. Hän näytti niin vanhalta, että hän näytti kuin suoraan vanhasta sadusta eloon heränneen. Keppiin nojaten hän kulki ja hänen ryppyiset kasvonsa vääntyivät totutusta, lakkaamattomasta tuskasta, kun hän liikutti kolotuksen syömiä jäseniään.
— Täällä näyttää kaikki toisellaiselta nyt, kuin silloin, kun herrasväki oli viimeksi täällä… sanoi vanhus.
Ja samassa, kun hän vaivaloisesti liikkui eteenpäin, antoi hän ukolleen paikkansa, joka vanhalle tottumukselleen uskollisena oli seisonut piilossa, kunnes hänen vuoronsa tuli. Silloin molemmat vanhukset tervehtivät heitä, jotka olivat äsken uinailleet itsensä nuoriksi, ukko hieroi käsiään, ryiskeli ja mutisi käsittämättömiä sanoja, kun hän vitkalleen ja sävyisästi antoi portailla tilaa, jossa eukko pyyteli matkustavaisia sisälle. Valmistamattoman eteisen kehyksistä katselimme me vieraat nuoruudemme ulapoita ja salmeja. Puutarha oli huonosti hoidettu, rappiolla näytti uusi talokin olevan, ruoho kasvoi poluilla, joita me ennen olimme polkeneet, ja penkit ja pöytä olivat lahonneet rannalla lehtimajassa, kun ei kukaan ollut korjannut, mitä ilma ja vuodet olivat hävittäneet.
Kysymättämme kertoivat vanhukset, kuinka heille oli onnettomuus tullut. Eukko kertoi ja ukko uudisti vakuuttaen hänen sanojaan. Onnettomuus oli tullut niin kavalasti ja odottamatta, ettei kukaan voinut sitä vastustaa eikä auttaa.
Sillä eräänä kevätpäivänä maaliskuussa, kun pohjoisesta tuuli oikeen aikalailla ja jää saarien välillä ei kestänyt eikä pudottanut, oli tuli päässyt irti. Ja kun jää ei kestänyt eikä pudottanut, olivat naapurit ympäristöillä seisoen rannoilla katselleet sitä, mutta eivät voineet tulla avuksi. Molemmat vanhukset olivat kahden kantaneet ulos mitä voivat pelastaa palavasta talostaan ja voimattomina seisoneet vieressä ja nähneet omaisuutensa palavan poroksi. Tähän tuhkaan, jossa he olivat nähneet viimeisen kipinän sammuvan, sammui heiltä myöskin kaikki suruttoman vanhuuden toiveet. Sillä kovin oli matala se tupa, jonka he olivat pitkien vuosien kuluessa vanhan raunioille rakentaneet. Vähäiset olivat talon tavarat. Puutteellinen oli ympäristö. Ja itse olivat he murtuneet ja väsyneet. Yksi ainoa onnettomuuden päivä oli vienyt kaikki, mitä he menneinä vuosinaan olivat rakennelleet.
Saman kohtalon painamana istuivat nuo kaksikin, jotka äsken olivat uinailleet olevansa nuoria, ja kuuntelivat niitä raskaita, katkeria sanoja, joilla vanhukset kuvailivat tulta, joka oli hävittänyt heidän talonsa raunioiksi. Yksinkertaisesta esitystavasta huolimatta tempasi se tunne, jolla se katkonaisesti kerrottiin ja johon sekaantui köyhän miehen merkityksettömiä muistoja hävitetystä omaisuudestaan, vieraat mukaansa, se tuntui painostavan meitä ja riisuvan loisteen meidän omien haaveidemme harhaluuloilta, ja valtaavan meidät hiljaisella, uinailevalla surumielisyydellä. Meistä tuntui melkein, että meidän tietämättämme, kun elimme omaa elämäämme uskoen olevamme onnellisia, oli täällä, pienellä saarella saaristossa, palanut ja hävinnyt jotain siitä elonaarteesta, jota me uskoimme koonneen itsellemme ja omaavamme varmassa säilössä. Elsa tunsi, ikäänkuin hän olisi menettänyt tässä tulipalossa paljon enemmän kuin nuo vanhukset, ja kertomuksen kestäessä minä huomasin, että hänen täytyi hillitä itseään, jott'ei purskahtanut itkuun. Sillä mitäpä merkitsivät nuo huonekalut, vaatteet ja taloustarpeet? Mitäpä se merkitsi, että kaksi tulipalossa omaisuutensa menettänyttä ihmistä, joitten elämä oli lähellä loppuaan, istuivat täällä harmeillen mennyttä omaisuuttaan ja nykyistä niukkaa toimeentuloaan, jossa kumminkin erotus oli niin vähäpätöinen? Mitä merkitsee kaikki tuo sen suhteen, ettei hän koskaan, ei koskaan saisi enää nähdä nuoruutensa saarta sellaisena, kuin hän kerran oli sen nähnyt?
Niin hän tunsi, ja hän käänsi katseensa minuun, mutta minä en voinut mitenkään lohduttaa häntä. Sillä minä tunsin kuinka pahasti minä olin tehnyt, etten minä ollut seurannut ensimäistä aavistustani ja säästänyt meitä molempia näkemästä ensimäisen onnemme palaneita raunioita. Mutta minulla ei ollut sydäntä sanoa sitä ja samassa minä tartuin häntä käsipuoleen ja me kävelimme yhdessä ääneti kerran ympäri saaren.
Meidän suhteen oli käynyt samoin kuin muinoisten sadun lasten, jotka olivat kerran ihmeiden maassa eksyneet ja sieltä takaisin palatessaan huomanneet ajan kuluneen ja tehneen ihmiset heidän ympärillään vanhoiksi ja väsyneiksi. Hiljaa ja haaveillen me istuimme rannalla katsellen ulapalle. Siellä oli kaikki samallaista, ja istuessamme siellä, unohdimme uuden rakennuksen ja rappeutuneen saaren selän taakse. Me muistimme vain asuneemme kolme vuotta tämän ulapan ympäristöllä, joka kesä uudessa paikassa, ja jonkunlaisella halulla saada jatkaa, mitä olimme kerran alkaneet, päätimme matkustaa edelleen toiseen kesäkotiimme, jossa muistimme kaksi pientä tupaa metsässä ja pienen ruohokentän, jossa meidän ensimäinen poikamme oli valkeissa vaunuissa nukkunut sinisen kuomun varjossa.