Annoimme soutaa itsemme sinne ja tiesimme nyt soutavamme kohtalomme rantoja kohti. Sillä tällä kertaa olimme kysyneet edeltäpäin. Tiesimme vuosien sielläkin lakasseen pois menneisyyden jäljet ja muuttaneen kaikki.
Tällä pienellä niemekkeellä, jossa nousimme maihin, asui muutamia vuosia sitten vanha kalastaja vaimoineen. Vaimo kuoli eräänä talviyönä lumen villisti pyrytessä tuvan ympärillä ja kun vanhuksenkin hetki oli lyönyt, niin olivat lapset perineet molemmat tuvat metsänreunassa, soutuveneen ja nuottaveneen rannasta.
Mutta saaristosatuja on niin paljon, ja yksi niistä oli myöskin tuo satu pienistä, punasista tuvista metsänreunassa. Kun viisikymmentä vuotta oli kulunut, joksi ajaksi vainajat olivat kerran maan ostaneet, tuli tilanomistaja, joka sen omisti ja otti sen takaisin. Hän hääti uuden omistajan tuvistaan ja maaltaan. Ja siksi tuvat oli hajotettu ja hirret viety pois, entinen perunamaa kasvoi ohdakkeita ja rikkaruohoja ja maa näytti ikäänkuin tulen turmelemalta.
Molemmat matkustajat, jotka etsivät nuoruutensa onnen jälkiä, seisoivat taas hävitetyn kodin raunioilla. Näytti ikäänkuin rauniot olisivat heitä vainonneet. Ja tuon kamalan puserruksen valtaamana, joka seurasi kaikkia meidän murtuneita haaveitamme, heitti Elsa irti minun käsivarrestani. Kulkien ylös kuivaa risukumpua lähestyi hän aukkoa, josta veräjä oli reväisty pois ja jossa ruostunut salparauta vielä pahtaassa roikkui.
Siellä hän nojautui molemmin käsin veräjänpielustaa vastaan ja samassa hän antoi vapaasti vaikuttaa kaikkien niiden vaihtelevien tunteittensa, jotka virtailivat hänen sielussaan, ja purskahti valtavaan itkuun. Hän nyyhkytti, ikäänkuin elämän kaikki onnettomuudet olisivat syösseet hänen päänsä yli. Hän työnsi pois minun käteni, kun minä olisin tahtonut hyväillä häntä, ja hän itki niin kauvan, että minä kävin kärsimättömäksi ja sanoin, että meidän pitäisi mennä, jotta emme myöhästyisi laivasta.
Hän ei kuunnellut minua, otti minua vain olkapäistä ja sanoi:
— Sinä olit oikeassa, meidän ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne.
Ja hän tunnusti ajatelleensa kauvan tätä matkaa, hän oli toivonut sitä vuosikausia, ja sattumalta — hän ei tiennyt kuinka — hän oli tullut ajatelleeksi, että nyt täytyisi sen tapahtua, juuri nyt. Hänen salaisissa haaveiluissaan oli jollain ihmeellisellä tavalla tämän matkan ajatukseen yhtynyt ajatus koko meidän elämän onnestamme. Hänestä oli näyttänyt, ikäänkuin meidän pitäisi kerran tehdä tuo matka, ikäänkuin hän ei koskaan voisi varmasti tuntea olevansa todellakin onnellinen, ennenkuin hän saisi nähdä nämä seudut sellaisina, kuin hän oli kerran haaveissaan ne nähnyt. Hän sanoi olleen tarkoituksena, että saavuttuamme yhdessä sinne, olisi hän pyytänyt minua, että saisimme asua vielä yhden kesän siellä. Ja hän tiesi, etten minä olisi voinut kieltää häneltä sitä pyyntöä. Mutta nyt, kun ei ollut jälellä mitään, ei mitään kaikesta siitä, joka kerran oli ollut hänen, nyt näytti ikäänkuin se ikävä olisi murtunut, joka häntä kiinnitti itse elämään.
Minä jäin mykäksi nähdessäni ja kuullessani hänen epätoivoisia mielenpurkauksiaan, ja minä ymmärsin oikeen hyvin olevani niiden haaveilujen eli uinailujen edessä, jotka sellaiselle ihmiselle, jolla on rikas tunne-elämä, sanan oikeassa merkityksessä voivat merkitä enemmän kuin elämä. Omasta puolestani minä olin todellakin tuntenut itseni liikutetuksi sekä kaikista muistoista, joita nämä seudut herättivät, että siitä hävityksestä, joka oli raivonnut meidän rakkailla seuduillamme. Mutta että asettaa tuo hävitys mihinkään yhteyteen sen kanssa, mikä minulle oli rakasta ja merkitsevää, se ei juolahtanut minun mieleenikään. Ja tämän surun purkauksen edessä minä olin kerrassaan neuvoton.
Minä koetin niitä tavallisia keinoja, joilla mies tapaa saada naisen surun rauhoittumaan. Minä koetin hyväilyillä.