Mutta Elsa väisti minun kättäni, kun hän huomasi minun ystävällisyydessäni lohtua, jota hän halveksi, sensijaan, että siinä olisi ollut myötätuntoisuutta, jota hän etsi. Hänen kasvonsa saivat päättävän, luoksepääsemättömän ilmeen, ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi ollut sen mielikuvituksen vallassa, joka häntä hallitsi eikä hän antanut kenenkään häiritä itseään.
Hän katsoi ympärilleen tuota hoitamatonta hiekkakenttää ja samassa hänen silmänsä kostuivat ja hän lausui myötätuntoisesti:
— Oi ihmisparkoja!
Hänen oma pettymyksensä vaihtui myötätuntoisuudeksi niitä ihmisiä kohtaan, joiden onnettomuudesta tämä maakappale oli todistuksena. Me istuuduimme antaen katseittemme kierrellä sillä kummulla metsänreunassa, joka muistutti meitä koko kesän huolettomasta rauhasta. Aloimme keskustelemaan. Ja koetimme mielikuvituksimme luoda kuvia niistä tapahtumista, joita tämä hävitys oli aiheuttanut. Tilanomistaja, joka maan omisti, tuli nuoren parin luo, jotka olivat talon perineet. Hän selitti heille lyhyesti nautintoajan kuluneen loppuun. Viisikymmentä vuotta oli kulunut ja nyt piti rakennukset repiä. Hän tahtoi saada maansa takaisin. Sehän oli selvää, ettei siitä ollut hänelle mitään hyötyä. Hänelle ehkä olisi ollut suurempaa hyötyä siitä, että olisi vielä kerran myönyt maansa. Mutta hän oli nähnyt, kuinka heillä oli kesäisin ollut vuokralaisia. Tulot tästä vuokrasta olivat herättäneet kateutta hänessä ja tämä päähänpisto oli sellaisella voimalla syöpynyt hänen aivoihinsa, ettei täällä saisi kukaan asua. Maa on hänen eikä kenenkään muiden.
Ja silloin olivat nuoret, jotka olivat siellä asuneet, saaneet repiä tupansa maan tasalle, muuttaa ne toiseen saareen ja rakentaa siellä, jossa rikas voi luovuttaa tilaa köyhän rakennuksille. Mutta kun viimeinen venelasti oli valmiina jättämään laiturin, oli raivo vallannut miehen. Ja vuorostaan, käyttäen oikeuttaan, hän oli tarttunut kirveeseen. Hän kaasi puut, jotka kasvoivat hänen isänsä maalla, hävitti marjapensaat, riuhtaisi veräjän saranoiltaan ja heitti sen päällimäiseksi lautalle. Ja ennen poislähtöään hän vyörytti kivet pikku laiturilta mereen, hävittäen venevalkaman ja meni nauttien siitä kostonilosta, jott'ei hän vihollisellaan kumminkaan ollut jättänyt mitään voittoa.
Tästä me puhuimme, mutta koko ajan piileili meidän oma onnettomuutemme sanojemme takana ja Elsa kauhistui.
— Olemmeko me sitten, jotka kuljetamme onnettomuutta mukanamme? kysyi hän.
Minä hymyilin. Vaimoni sanat tuntuivat minusta niin tyhjiltä ja kiihtyneiltä.
— Matkustetaanpa meidän kolmannelle paikallemme. Siellähän tiedämme kaikkien olevan niinkuin on ollutkin, sanoin minä.
Mutta Elsa pudisti vain päätään ja samassa, kun hän äkkiä nousi seisomaan, sanoi hän: