— Minä tahdon mennä metsän kautta vanhaa tietämme.
Odottamatta vastaustani hän meni edelläni. Näytti, ikäänkuin hänen entinen eloisuutensa olisi palannut, ikäänkuin hän nyt olisi pudistanut itsestään kaiken muitten kärsimysten ja surujen painon, kaiken sen, joka himmensi muistojemme maata, ja koko tämän ihmeellisen päivän vainosi meitä kaikki tuska ja viheliäisyys. Hän vei minua kapeaa polkua suoraan metsään, jossa oksat yhtyivät toisiin oksiin muodostuen katoksi päittemme päälle. Polku oli pehmoista ja helppoa kävellä. Auringonpaiste värähteli ympärillämme kosteassa sammalikossa, muodostellen siihen runkojen ja havujen varjoja. Polku johti pienen lahdelman pohjukkaan. Lähellä jyrkkää luotoa se leikkautui metsään ja puut harvenivat rannemmalla, päästäen runsaammin auringon valoa, joka tapasi erästä avonaista, heikosti viheriöivää aukkoa.
Siihen seisahtui Elsakin ja alkoi etsiskellä puiden rungoista. Ja kun minä näin hänen hakevan, silloin heräsi minussakin muisto, joka oli kauvan nukkunut, jota minä tuskin yhteentoista vuoteen olin tullut muistelleeksikaan.
Oli eräs ilta, jolloin me vielä asuimme siinä tuvassa, joka nyt oli maan tasalle hävitetty. Muuan elokuun ilta se oli. Ja samaa tietä kuljimme silloinkin tänne sanoaksemme hyvästit iloiselle kesälle. Silloin oli vaimoni ottanut mustan nuppineulan vaatteistaan ja pistänyt sen muutaman petäjän kuoreen.
— Saapa nähdä, jos se on vielä jälellä, kun ensi kerran tulemme tänne, oli hän sanonut.
Tämä muisto lensi minun sieluni läpi ja minä tunsin itseni surumieliseksi. Silloin minä näin vaimoni huudahtaen juoksevan erästä matalaa petäjää kohti.
Hän otti ruosteisen neulan sen kuoresta ja hän lensi minun kaulaani ja onnesta itkien suuteli minua. Hän asetti huolellisesti pyhäinjäännöksen takaisin puun kuoreen. Hänellä ei ollut sydäntä ottaa sitä pois. Ehkä hänellä oli puhtaasti taikauskoista pelkoa liikuttaa sitä. Mutta kun hän sen oli löytänyt, hävisi oman pettymyksemme surullinen vaikutus ja muiden hätä ja tuska pyhkäistiin pois meistä molemmista. Ja ikäänkuin tämä pieni tapaus olisi tuonut meille tervehdyksen hyviltä hengiltä, kuljimme me onnellisina palaneiden pihojen yli, jotka eivät olleet jättäneet meille muuta jälelle, kuin vanhan ruosteisen neulan, joka oli niin hyvin kätketty, ettei kukaan ollut voinut sitä löytää.
X.
Kuinka usein minä olenkaan ajatellut tätä matkaa palaneille raunioille, kuin usein se onkaan tuntunut minusta ikäänkuin koko meidän oman elämämme vertauskuvalta!
Mutta silloin vaikutti tuo tapaus meihin kerrassaan toisella tavalla kuin nyt minun muistellessani sitä. Silloin vaikutti se niin, että me menimme takaisin kolmannelle paikallemme, jota vaimoni ei äsken ollut tahtonut edes nähdäkään, ja vuokrasimme siellä toisen kerran kesäkodin itsellemme, ja kevein sydämin muutimme me sille seudulle, johon tunsimme tuon vanhan, ruosteisen neulan meitä kiinnittävän, jota kukaan ei ollut löytänyt.