Jo aurinkoa himmentävistä pilvistä minä muistan sen kesän, joka seurasi tätä kevätmuuttoa. Minkälaisella halulla minä työskentelinkään ja kuinka nopeasti työ edistyikään! Lehti lehden perästä valmistui rauhallisesti ja keveästi se kirja, jonka pitäisi syksyllä ilmestyä ja useimmin kuin kerran oli päivällinen valmiina pöydässä, kun työhuoneen ovi sulkeutui ja Elsa istuutui kuuntelemaan niitä sivuja, jotka kirjoitettiin aamupäivällä. Hiljaa ja onnellisena iloiten hän istui, kun tiheään kirjoitettujen sivujen pino pöydällä kasvoi. Sillä hän tiesi hyvin, kuka antoi työlle elämää ja hengen. Hän tiesi, että mitä minä runoilin ihmisistä, se kehittyi meidän pitkissä keskusteluissamme, ja hän nautti siitä, että minä kutsuin häntä muistikirjakseni, joka varmemmin kuin mikään kirjoitus säilytti minun ajatukseni ja antoi ne minulle takaisin tuoreina, uudistuneina. Sillä kun minä silloin noudin ne takaisin tuosta uskollisesta muistista, joka säilytti minun omia ajatuksiani paremmin kuin minä itse, minä näin ne jälleen sen rakkauden suurennuslasin läpi, joka koski minua ja häntä, ja ennen kaikkea minun työtäni. Siksi hän myöskin tunsi minun lukiessani, että mitä hän itse oli minun kanssani nähnyt epäselvissä mielikuvituksissamme, se oli kirjoituksessa saanut järjestetyn muodon. Hän tunsi nautintoa hiljaisesta ja autuaallisesta äidinilosta seuratessaan näitä minun henkeni lapsia ja hoivatessaan niitä, ja kumminkin hän oli mustasukkainen niille, luulotellessaan niiden täyttävän minun ajatukseni niin, että ne syrjäyttivät hänet, kodin, lapset ja kaikki mitä elämä voi tarjota. Niin, minä en koskaan usko hänen aavistaneenkaan kuinka tuo hänen kanssaan yhdessä runoileminen oli minulle paljon kalliimpaa kuin itse runo.
Kuinka lapselliselta tuo kuuluneekaan, niin se on kumminkin totta, ettei mikään koskaan ole kiihoittanut minua niin henkiseen työhön, kuin ymmärtäessäni hänen kasvojensa ilmeistä, jotka eivät koskaan voineet kätkeä mitä hän ajatteli, että olin onnistunut ja että hän oli tyytyväinen. Ja minä voin ajatella tätä lukemista kirjoittaessani, ja tämä ajatus hajaantui satoihin luvattomiin haaveisiin, jotka muuten niin mielellään estävät kynää työskentelemästä. Mutta lopetettuamme lukemisen ja tultuamme saliin, nauroimme me sille, että hauki oli jähtynyt, ja pojat, jotka siellä istuivat, hätä hätää puhdistettuina, paljas jaloin ja ahavoituneina, näyttivät nälissään odottavan meitä.
— Me olemme istuneet ja odottaneet niin kauvan, nurisi Olof. Missä te olette olleet?
— Me olemme lukeneet isän kirjaa, sanoi äiti.
— Ettekö te voineet jättää sitä päivällisen jälkeen?
— Ei, sitä me emme voineet.
— Sehän mahtanee olla kummallinen kirja, sanoi Olof.
Mutta Svante, joka ei ollut vielä alkanut tavaamaankaan, otti isän tuntemattoman kirjan puolustaakseen, ja äidin täytyi aina sekaantua jupakkaan tyynnyttääkseen rauhatonta vettä.
Mutta minkälainen kesä tästä muodostui! Mikä ihana kesä, täynnä työniloa, saaristotuulia, kirkasta auringonpaistetta, lämpöisiä kuutamoiltoja! Minä muistan sitä yhtenä ainoana päiväpaisteena, muistan ystäviä, jotka saapuivat purjeveneillä laituriin, huvimatkoja ruokakorit mukana, ja vilpoista kesätuulta, uinteja avoimessa meressä, jolloin Olof opetteli uimaan ja Svante piehtaroi hieta pohjassa osoittaakseen taipumuksiaan siihen. Minä muistan juhlapäiviä köynnöksineen ja juhlarunoineen, mansikoita ja viinejä, pitkiä, hiljaisia kävelyjä havumetsässä, joka avautui auringon valaisemalle ulapalle, ja minä muistan tullimiehen pelastusrenkaineen, joka tapasi seurata meitä purjehdusmatkoilla hymyillen harmajaan leukapartaansa kokonaiselle perheelle, jossa oli vain nuorukaisia ja lapsia.
Miten lyhyt tämä kesä oli, ja kuinka pian syksy tuli! Millä surumielisyydellä me seurasimmekaan luonnon muutoksia, kuinka päivät kävivät lyhyiksi ja illat pitenivät, kuinka ketojen kukkaisloiste kuoli pois niin, että luonto muuttui alastomammaksi, kuinka ruvis kellastui ja kaislikko rannoilla kasvoi pitkäksi, muodostuen tiheäksi vihreäksi metsäksi, joka huojuen tuuditteli sinisiä latvojaan siellä, missä ennen vesi vapaana rantakiville loiskui.