Ja kun lähtö päivä vihdoin lähestyi, kuinka me kävimmekään silloin kaikilla kesäpaikoillamme nähdäksemme niitä vielä viimeisen kerran! Me menimme vuorelle nähdäksemme maisemia ja kävelimme metsätietä edestakaisin, mieluummin pimeän tultua, jolloin tähdet vilkuttivat havuisten oksien läpi. Melkein koko viikon me käytimme sanoaksemme hyvästi. Otimme pojat mukaamme ja purjehdimme saaren ympäri ja puhelimme kirjasta, meidän kirjastamme, joka oli valmiina ja ilmestyisi syksyllä. Tuntikausia me voimme kulkea tuota kapeaa polkua, joka vei punaisesta asuinrakennuksesta alas rantaan, ja seisoimme joka ilta kauvan laiturilla kuunnellen laineiden loisketta, joka kuului nyt rauhallisemmalta kuin tuona rauhattomana keväänä, vaikka samalla kovemmalta.
Mutta viimesenä iltana kun elokuun kuu jo oli nousemaisillaan menimme me kahden venevalkamalle ja työnsimme veneen vesille.
Purjehdimme yötuulessa tummalle ulapalle, johon keltainen puolikuu maalaili päilyviä juovia ja jonka ympärillä puut seisoivat niin mustina ja kummallisen salaperäisinä, muodostaen aivan uusia ääriviivoja heikkoon päivänkajastukseen taivaanrannalle. Ikäänkuin satumaisemissa me purjehtimme kuunnellen pienten laineiden litisevää loisketta veneen laitoja vastaan. Me luisuimme päilyvää veden pintaa kauvemmas kuin koskaan päivällä, sillä yöllä tuulella on suurempi voima kuin päivällä, tai kumminkin se näyttää siltä. Mutta puhumatta tai sopimatta siitä, käänsin minä veneen niin, että me kiersimme luotoja, ja nousimme uimalahden kivillä maihin. Otimme toisiamme kädestä kiinni ja menimme vanhaa tietämme tuon matalan petäjän luo, jonka karheassa kuoressa se ruostunut neula oli. Meidän ei tarvinnut hakea puuta, sillä kesän kuluessa olimme usein tehneet sinne pyhiinvaellusmatkoja ja emme olleet koskaan peljänneet kenenkään koskevan tuohon pieneen esineeseen, joka oli niin huolellisesti kätketty ja näytti meistä olevan rajattoman onnemme varmuus, joka oli uhannut mennä, mutta tullut kumminkin takaisin.
Mutta seisoessamme siellä ajatuksissamme ja nähdessämme kuunvalon imeytyvän havumetsän pimeään, sanoi vaimoni:
— Minä en tahdo antaa olla sen siellä. Minä tahdon ottaa sen mukaani.
Varovin käsin hän otti sen sieltä ja kiinnitti sen paitaansa vaatteiden alle.
— Ehkä minä en tule enää koskaan tänne, sanoi hän, ja silloin minä tahtoisin, että sinä löytäisit sen minun jälkeeni.
Sitten purjehdimme me jälleen ulapalle yötuulessa ja minä tunsin aavistusta, jonka minä en olisi koskaan uskonut tuovan minulle niin sanomatonta surua. Minä katsoin veneessä sitä paikkaa, jossa Elsa istui. Minun silmissäni se näytti tulleen tyhjäksi ja että minä istuin yksin purjehtien veden pintaa, joka oli saanut toisellaiset ääriviivat kuin auringonvalo oli sille antanut. Minä istuin niin voimakkaasti tämän tunteen valtaamana, että minä unohdin, etten minä ollutkaan yksin ja minä säpsähdin, ikäänkuin heräten uuteen todellisuuteen, kuultuani vaimoni äänen. Hän puhui hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen ja minä kuuntelin aluksi hänen sanojaan, ikäänkuin minä en olisi niitä ymmärtänyt.
— Minä olen ajatellut niin usein, sanoi hän, mahtaneeko löytyä ihmisiä, jotka tuntevat tarvetta uskoa johonkin, ja joilta on synti ottaa pois heidän uskoaan. Minä olen niin onnellinen, että minä uskon samoin kuin sinäkin. Minä en tahdo tehdä mitään, josta sinä et pidä, ei uskoakaan mitään, josta sinä et tiedä. Mutta minä en voi olla uskomatta Jumalaan. Onko se sinusta hyvin paha?
Jos vaimoni olisi kysynyt minulta sitä ensimäisinä nuoruusvuosinani, olisin minä varmastikin saanut väittelyhalun ja kaikilla mahdollisilla syillä vakuuttavasti vastustanut moista uskoa, jota ajan ennakkoluuloton suunta oli minut opettanut katselemaan melkein anteeksiantavalla halveksimisella. Ne vuodet, jotka minut olivat vanhentaneet, eivät olleet myöskään antaneet minulle mitään uskoa, mutta äärettömästi erilaisten ihmisten yksilöllisyyden loukkaamattomuuden tunne oli tappanut minussa vimeisenkin halun saada yhdenkään ainoan ihmisen luopumaan uskostaan, ei edes, jos tuo ainoa olisi ollut oma vaimoni. Minun uskoni ei ollut mitään kiinteää, minä ainoastaan etsein löytääkseni suurinta, ja useimmin kuin kerran oli minua jo aikaisemmassa nuoruudessani kuivalla kylmyydellään ja köyhyydellään hämmästyttänyt se, jota epäonnistuneella sanalla kutsutaan materialismiksi. Mutta sellaisesta, joka minulle itselleni oli kerrassaan epäselvää ja muodotonta, minä puhuin yleensä hyvin vastenmielisesti, ja minä tunsin nyt vaimoni sanojen kerrassaan yllättäneen ja nöyryyttäneen itseäni.