— Kuinka minä voisin pitää pahana sitä? sanoin minä vain.
— Oi, miten minä olen iloinen, pääsi häneltä taas äänensä. Vaikka hänen kasvoistaan minä eroitin vain synkkyyttä. Silloin sinä et pahastu myöskään, jos minä sanon sinulle, että minä luen joka ilta iltarukoukseni, niin kuin lapsena ollessanikin. Minä en tiedä, kenelle minä rukoukseni huokaan. Mutta minä annan poikien myöskin rukoilla sinun, minun ja toistensa edestä. Luuletko sinä, että se on väärin?
Minä panin airot pois, nousin ylös paikaltani, otin vaimoni rakkaan pään käsieni väliin ja suutelin voimatta vain sanoa sanaakaan.
— Minä en soisi olevan mitään, jota sinä et tietäisi, sanoi hän yksinkertaisesti.
Minä istuin jälleen paikalleni airoihin ja vene lähti jälleen vauhtiinsa, ja hetken perästä minä näin tulen kiiluvan lehtien lävitse, joka osoitti meille tietä kodin valkamaan. Käsivarret toistemme vyötäisillä menimme me kapeaa polkua kesäkotiimme ja kun me suutelimme toisiamme sanoessamme hyvää yötä, sanoi Elsa:
— Sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi tänä iltana. Oi, sinä et tiedä, kuinka onnelliseksi sinä olet minut tehnyt.
Tänä iltana minä istuin kauvan yläällä ja tein, mitä minä en ollut tehnyt koko kesäisen onnen aikana. Minä ajattelin Elsaa ja itseäni. Lakkaamatta palasi minulle se ajatus, miksi hänen oli tarvinnut kysyä minulta, jos minä sallin hänen uskoa Jumalaan ja rukoilla. Sillä sitähän hän oli tehnyt. Ja samalla kertaa, kun tämä hellä naisellisuus liikutti minua sanomattoman onnen tuulahduksen lailla, tunsin minä piston sydämessäni, että hänen oli tarvinnut kysyä niin. Minä elin ajatuksissani nuoruusvuotemme uudestaan, jolloin me rakastimme toisiamme. Ja minusta tuntui, että minä olin alinomaan tahtonut kantaa häntä käsilläni ja minä tunsin aina niin tehneenikin, ja nyt soi ääni koko hänen olennossaan, ikäänkuin minä olisin kaiken tuon kestäessä repinyt rikki hänen sielunsa, ja tietämättäni leikannut häneen haavan, joka ehkä oli vuotanut verta kauvan ennenkuin hän oli uskaltanut tai voinut antaa minun aavistaakaan sitä, että hän kärsi. Hän näytti jollain tavalla pelkäävän minua tai minun arvosteluani, tai ehkä molempia. Ja minä kysyin itseltäni: miksi.
Minä tiesin, etten minä voinut kysyä sitä häneltä. Sillä hän aina kietoisi kätensä minun kaulaani ja sanoisi: "Sinä! Sinä! Sinä et ole koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää." Minä olin kuulevinani kiihkoa hänen äänessään, kun hän tätä sanoi. Niin, minä tiesin, että hän vastasi niin, ja minä tiesin myöskin, että hän tuntisi kaikki, mitä hän sanoisi sisimpänä totuutena, niin varmasti, kuin hän ei muuten ollut voinut sitä sanoa. Mutta tämä ajatus ei tyydyttänyt minua. Se oli kerrassaan muuta, joka sai minun ajatukseni työskentelemään. Mitä minä siitä juuri tällä hetkellä välitin, jos vaimoni rukoili Jumalaa tai ei? Mitä se liikutti minua, jos hän ajatteli tai ei ajatellut? Mitä hän oli sanonut, oli koskenut minuun kuin nuolet, jotka olivat menneet suoraan sydämeen. Hänen sanansa olivat sulaneet yhteen hänen itsensä kanssa, ja koko tuo mennyt kesä tunteineen tummalla ulapalla tehdystä venematkasta, metsien huminasta ja kuun kimeltävistä teistä päilyvillä aalloilla. Kaikki tuo sulautui yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi ja soi minun tunteissani, että minä olin voittanut aarteen, joka ei voinut murtua eikä hävitä, mutta joka olisi minun niin kauvan kuin minä ymmärsin sen kasvavan minulle vain hiljaisuudessa.
Mutta tässä kaikessa kiusasi minua ajatus, että minä tahtomattani kumminkin olin pelottanut häntä. Se kiusasi minua vastoin hänen sanojaan, jotka vielä soivat minun korvissani. Minä elin ajatuksissani uudestaan meidän välillämme kaikki, mitä voin muistaa ja mikä siihen voi jollain tavalla liittyä, ja kun minä en voinut enää mitään muistaa, niin minä etsein ajatuksistani sitä, jota minä en voinut löytää.
Sillä syyllisyyden tunnetta minä tunsin, syyllisyyden tunnetta, joka painoi minua. Minä en vain voinut muistaa miten ja milloin minä olin joutunut rikoksentekijäksi. Minä tunsin vain, että minä olin ja minun täytyy olla sellainen. Kun minä menin sisälle käydäkseni levolle, hämmästyin minä nähdessäni vaimoni makaavan valveilla. Mutta mentyäni vuoteeseen hän kumartui vain suutelemaan minun kättäni.