JOHDANTO.
Oli kerran kirjailija, joka eli onnellisena vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Hän oli niin onnellinen, ettei hän sitä itsekään ymmärtänyt ja onnessaan hän kirjoitti monta kirjaa ihmisten onnettomuuksista.
Kuitenkaan hänen korkein onnensa ei ollut rakkaudessa eikä sitä myöskään tarjonnut hänelle isänilo, jonka hän piti niin teeskentelemättömän luonnollisena asiana, ikäänkuin vanhemmilla ei koskaan olisi muuta kuin iloa vain lapsistaan; ei se ollut siinäkään, että tuo harvinainen lintu, jota kutsutaan murtumattomaksi nuoruudeksi, monivuotisesta avioliitosta huolimatta hallitsi häiritsemättä pesäänsä hänen kodissaan. Hänen korkein onnensa oli siinä, ettei hän koskaan ollut kohtanut tai oppinut tuntemaan mitään pahaa, jota torjuakseen hän ei uskonut omaavansa voimia eikä terveyttäkään. Ne onnettomuudet, jotka olivat uhanneet sukeltautua esiin, olivat ohi liukuvien hattaroiden lailla hävinneet taivaanrannalta ja jättäneet hänen taivaansa vieläkin puhtaammaksi ja kirkkaammaksi. Niin hän kumminkin luuli ja tämä luulo oli se todellisuus, jossa hän eli. Köyhyyden, jota vastaan hän oli lakkaamatta alinomaan taistellut, oli hän kumminkin jaksanut pitää loidolla. Oli vain yksi vihollinen, jonka kanssa hän ei ollut koskaan voimiaan mitellyt ja tämä vihollinen oli kuolema. Se ei ollut ehken mikään vähäinen onni tuolle miehelle, ettei hän ollut koskaan kauvan vakavasti peljännyt, että kuolema voisi murtaa hänet itsensä tai heidät, jotka olivat häntä lähinnä.
Tässä olemassaolon täydellisyyden tunteessa kirjoitti kerran sama kirjailija kesäkirkkaan kirjan, joka kertoi kahdesta hänen omasta suuremmasta pojastaan, heidän leikeistään ja iloistaan, seikkailuistaan ja onnettomuuksistaan. Kirja tuli iloiseksi leikiksi hänelle itselleen, ja kun minä nyt jälleen ajattelen sitä aikaa, tuntuu minusta tuskin käsitettävältä, että tämä mies, josta minä tässä kerron, kerran olin minä itse.
Kun kirja oli painettu ja niottu ja kaikki kunnossa, jolloin tämä kertomus oli lähdössä suureen ja avaraan mailinaan, silloin otti kirjailija muutamia kappaleita tätä kotona ikävöityä kirjaa mukaansa kotiaan. Hän kirjoitti Olofin nimen yhteen ja Svanten nimen toiseen kirjaan ja antoi juhlallisesti kummallekin pojalleen kirjansa.
Olof otti omansa ja Svante omansa. Olofin, joka on käytännöllinen luonne eikä juuri paljonkaan välitä kirjallisista riennoista, kerrotaan ensi kerran tässä tilaisuudessa istuutuneen omasta halustaan lukemaan kirjaa. Minä uskon hänen lukeneen melkein kolme kokonaista kappaletta. Svante taas luki yhteen menoon koko kirjan alusta loppuun. Sitten hän otti muutamia kappaleita, joista hän erikoisesti piti ja luki ne uudestaan ääneensä kuka vain tahtoi kuunnella. Sanalla sanoen koko talo oli uhkuvan ilon vallassa.
Tämän tapahtuessa juoksenteli vielä pieni pojan pallero ympäri huoneita. Se oli Olofin ja Svanten pikku-veikko ja hänellä oli pitkä, kihara ja vaaleankeltainen tukka ja niin suuret siniset silmät kuin sellaisella pienellä pojanpallerolla suinkin saattoi olla Hänen nimensä oli Sven ja hän oli vain kahden vuoden vanha. Puhua hän ei tosin vielä oikeen osannut, mutta hän osasi ymmärtää.
Svanten lukiessa ääneensä hänelle kysyi äiti häneltä:
— Kenestä sinä luulet siinä kerrottavan? Ja kun Sven ei tiennyt, mitä sanoisi, niin äiti jatkoi:
— Niin, siinä kerrotaan isoista veljistä. Eikö Nenne ymmärrä sitä?