Minä en vieläkään ymmärtänyt, tai minä en tahtonut ymmärtää.
— Minä uskoin sen olevan ohi, sanoin minä.
— Uskotko sinä minkään koskaan olevan ohitse? tuli vastaus. Ja hän lisäsi:
— Ehkä voi tuo pienokainen, joka tulee, tehdä sen, mitä ei mikään muu voi.
Tätä lyhyttä keskustelua minä ajattelin usein, ja minä koetin turhaan saada sitä sopusointuun sen häiritsemättömän onnen kanssa, josta me nauteimme sinä kesänä, joka oli mennyt. Oliko mahdollista, että vaimoni noina onnen aurinkoisina päivinä, jotka antoivat värinsä koko hänen olemukselleen, kätki sellaisen onnettomuuden siementä itseensä, joka kerran leviäisi koko meidän elämäämme? Oliko se mahdollista? Eläisikö hän kahta elämää? Voisiko hän samalla kertaa elää keskipäivän herttaisimmassa auringonpaisteessa ja tuntea samaan aikaan yön olevan lähellä? Tai kuuluneeko tuo aavistus tai pelko, jonka hän nyt ilmaisi, vain sellaisiin haaveiluihin, jotka ovat seurauksia hänen tilastaan?
Minä koetin rauhoittaa itseäni viimeisellä vaihtoehtoisella ajatuksella, mutta se ei tahtonut koskaan oikeen onnistua, ja yhä enemmän ja enemmän minä aloin näkemään vaimoni elämän uudessa ja toisellaisessa valossa, siinä, joka lopuksi verhoaisi hänet kokonaan.
Minä en voi kuvailla sitä uutta hellyyden tunnetta, jonka nämä ajatukset minussa herättivät, joita minä en osaa sanoihin pukea. Ja minä uskalsin tuskin uskoa, mitä minä itse omilla silmilläni näin, kun kaikki meni onnellisesti, ja vaimoni vaikean taistelun jälkeen alkoi vitkalleen tointua, annettuaan elämän tuolle hennolle olennolle, jolle hän jo alkoi puhua sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla.
Mutta tyttöä ei koskaan tullut. Tyttö oli, hyvä niinkin, muuttunut pojaksi, joka sai nimen Sven.