Pikku Sven kasvoi ja hänestä tuli kaikkien lemmikki. Hän sai pitkän vaaleankeltaisen tukan, ja sen tytön muistoksi, jota ei koskaan tullut, tapasi äiti kähertää hänen pellavatukkaansa niin, että se riippui pitkinä kiharoina ympäröiden kaarena hänen helakanpunaisia poskiaan ja ihmeellisiä enkelin silmiään. Ei millään lapsella ole ollut syvempiä suuria silmiä ja niin aikaseen kehittynyttä uinailevaa katsetta, ei millään lapsella ole ollut uskollisempaa, hyväilevämpää pientä kättä, jonka hän pisti ison ihmisen käteen, jossa hän kaikkialla tiesi löytävänsä turvaa siksi, ettei hän itse tiennyt mistään pahasta.
Pikku Sven oli ison-veikon epäjumala. Ei mikään voinut olla kauniimpaa kuin nähdä ison-veikon, joka oli olevinaan niin miesmäinen ja siksi hyvin vastenmielisesti ilmaisi tunteitaan, vetävän pikku-veikkoa pienissä vaunuissa, nauttivan hänen iloisista kasvoistaan ja lakkaamatta kääntyvän katsomaan, ettei pikku-veikko vain putoaisi. Ainoa, mitä tähän voi verrata, oli nähdä Svanten tekevän samoin, ja Svante nautti sitäpaitsi siitä, että hän sai olla suojelija, jota vastoin hän leikkiessään ison-veikon kanssa aina sai olla pieni ja totella. Sven oli niin pieni suurien veljien suhteen, joita hän ihmetellen seurasi, että hän aina oli ja pysyi pikku-veikkona, ja hän oli niin iloinen, että koko talon väki kokoontui hänen ympärilleen, kun hänelle oli tapahtunut jotain hauskaa, ja hänen sointuva äänensä tai heleä naurunsa kaikui ympäri huoneita. Hänen ympärilleen tuli siksi, että tahtoi saada nähdä, kuinka hänen silmänsä kimaltelivat ja kuinka hänen pienet valkoiset kätensä ihastuksesta huitoivat, nähdä koko tuota säteilevää lapseniloa, joka antoi auringonpaistetta sydämille.
Oi, minä toivoisin, että minä olisin paljon ennemmin kirjoittanut tämän kertomuksen pikku-veikosta, niin että minä olisin lehti lehdeltä voinut ojentaa sen hänelle, joka tunsi hänen elonsatunsa paremmin kuin minä, paremmin kuin kukaan. Hän, joka muisti jokaisen hänen sanansa, jokaisen pienimmänkin piirteen hänen elämänsä kirjassa, hän, joka eli hänen elämäänsä ja omaa elämäänsä yhdessä hänen kanssaan, hän, joka eli hänen kanssaan sittenkin, kun hänen kirkkaat silmänsä eivät enää loistaneet meidän keskuudessamme, hän, joka seurasi häntä niillä poluilla, joilla ei kukaan, ennenkuin aika on tullut, voi seurata. Hän olisi silloin hengellään täydentänyt sen, mitä minä tahdoin sanoa, ja minun runoni olisi saanut voimakkaan varmuuden kertoa hänestä, joka elää vielä.
Sillä Pikku Sven eli ja vaikutti äitinsä kanssa, hänessä ja hänelle. Hänen leikkitupansa oli hänen luonaan, ja koko aamupäivän, kuin isä oli poissa ja pojat lukivat, istui Pikku Sven lattialla ja kuuli äidin kertovan satuja, mutta Sven ei pitänyt mistään niin paljon kuin siitä pienestä punalakki poikaressusta, joka olisi vienyt marjoja mummolleen, ja jonka paha susi sitten söi. Hän kauhistui niin hirmuisesti ajatellessaan tuon punalakki poikaressun kohtaloa, ja hän pelkäsi niin tuota hävytöntä sutta ja oli vihanen sille. Hän kasvaisi suureksi ja menisi hakemaan sitä ja ampuisi sen.
Äiti ja hän kekseivät yhdessä leikkejä. He leikkivät, että Sven matkusti kauvas ja oli poissa, äiti istui yksin häntä odottamassa. Sitten tuli Sven kotia ja siitäkös ilo paisui niin suuri, että äidin täytyi panna työnsä pois, ottaa hänet polvilleen ja suudella häntä oikeen monta kertaa. Ja monta muuta leikkiä he leikkivät.
Pikku Svenillä oli kotona monta nimeä. Häntä sanottiin pikku-veikoksi ja Nenneksi, jonka hän oli itse keksinyt, kullanmuruksi ja kokkoreeksi, kaikiksi, mitä mieleen johtui. Hän tunsi kaikki nimensä, osasi luetella ne, ja oli ylpeä niistä. Pikku Sven ei leikkinyt paljon muiden lasten kanssa ja hän ei viihtynyt kauvan heidän seurassaan. Hän tuli aina takaisin äidin luo, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia mailmassa. Ja hän ei koskaan välittänyt, jos hän keskeyttämällä leikin suututti toisia lapsia. Niin pian kuin hän näki äidin, hän juoksi pois, jättäen kaikki siihen, otti äitiä kädestä ja seurasi häntä, minne hän vaan meni. Se oli rakkautta, joka kohosi kaiken käsityksen yläpuolelle ja eikä koskaan jäähtynyt, koska sen esine oli liian onnellinen tästä suhteestaan koskaan ikävystyäkseen tuohon pienokaiseen.
Svenillä ja äidillä oli omat pikkusalaisuutensa, ja kun Sven kuiskasi jotain äidille ei edes isäkään saanut kuunnella. Koettipa hän vain Sveniä kiusatessaan kuunnella, niin silloin pienokainen karjui:
— Ei, hän ei saa. Hän ei saa. Sano hänelle, ettei hän saa.
Ja äiti suojeli aarrettaan pitäen isää loitompana, jotta Sven sai puhua äidin korvaan kaikki mitä hänellä oli sanottavaa.
Kun se oli tehty, sitten ylpeili Sven voitonriemuisena.