— Näetkös, sanoi hän. Etpä saanut kuulla sitä.
Ja sitten hän meni äidin käsipuolessa nauraen isälleen. Siten hän sanoi äitelöittävänsä isää, ja tuskin hän tiesi mitään muuta, joka olisi häntä niin huvittanut.
Minä voin nähdä vielä heidät molemmat, milloin tahdon, käsi kädessä kävellen edestakaisin pitkällä käytävällä, joka alkoi syreenipensaiden luota, kävelevän talvella paljaiden puiden alla, kun Svenillä oli päällään pieni turkkinsa, joka oli tehty äidin vanhasta turkista, josta hän niin ylpeili ja jonka hän oli saanut siksi, että hän oli niin heikko. Olisi muuten hyvin vaikea sanoa, kummalla noista kahdesta oli oikeastaan enimmän sanottavaa toiselleen. Ja jos minä heitä kauvan katseltuani sain halun mennä mukaan, niin silloin tuli Sven mustasukkaiseksi ja hän pisti pienen punaisen suunsa niin törrölleen, että äidin täytyi nuhdella häntä sopimattomasta käytöksestään perheen päätä kohtaan ja kertoa, kuinka hyvä isä oli. Sitä ei Sven kumminkaan tahtonut mielellään tunnustaa. Ja yhdessä kävellessämme muhoili hän äidille salavihkaa, ettei isä saisi nähdä, aivan kuin hän olisi tahtonut tuntea itsensä onnelliseksi ja varmentaa onneaan säilyttämällä sen salaperäisen uskollisuutensa lumotun piirin, jonka hän oli rakkautensa ja itsensä ympärille luonut, ja jossa hän ei suvainnut itseään vähintäkään häirittävän.
Mutta kun isä oli kaupungissa ja tuli sieltä kotia, silloin Sven oli oven takana piilossa ja odotti saada oikeen säikähyttää häntä. Hän piiloutui sinne kauvan ennen sitä aikaa, jolloin isää voitiin odottaa palaavaksi. Lakkaamatta hän tuli piilostaan äidin luo kysymään:
— Uskotko, että isä pelästyy aikalailla.
Luonnollisestikin äiti sen uskoi ja luonnollisestikin Sven oli ylen onnellinen siitä toiveestaan. Ja kun isä vihdoinkin tuli ja pysähtyi eteiseen kolistellakseen hiekkaa kalosseistaan, silloin tuli Sven hiipien eteenpäin niin hiljaa ja varovasti eikä ensinkään ajatellut säikähyttää häntä, vaan seisoi hymyillen itsekseen oikeen hyvin tietäen, ettei isä voinut riemastumatta nähdä häntä ja hiipi vitkalleen lähemmäs häntä nauttiakseen nähdessään isän tulevan tuskaiseksi, kun hän sai ottaa hänet syliinsä, kietoa kätensä isän kaulaan ja kannattaa hänellä itsensä sisälle, kun samalla perheen koira, jonka Sven aikoinaan oli ristinnyt Pudeliksi, ilosta meluten hyppi meidän ympärillämme.
Minä muistan niin hyvin vaimoni silmät, kun hän katsoi tätä näytelmää.
— Jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä puhun hänelle sinusta, sanoi vaimoni, kun Sven vihdoinkin salli isänsä heittää kantamuksensa ja jätti tilaa äidille.
II.
Aina siitä saakka, kun Sven oli niin pieni, että hän tuskin voi liikkua, oli hän ollut Pudelin läheisin ystävä ja hänellä oli ollut oikeus tehdä Pudelille mitä vain tahtoi. Hän sai vetää häntä korvista ja nipistää hänen lyhyestä hännästään, maata hänen päällään ja pitää häntä mitä epämukavimmissa asennoissa. Pudel ei siitä osoittanut sen suurempaa tyytymättömyyttä, kun hän näytti vain toisinaan ihmettelevältä, miksi tuota kaikkea hänelle oikeastaan tehtiin, sekä sävyisästi ja rauhallisesti paneutui maate toiseen paikkaan siinä turhassa toivossa, että hänen hyväntahtoinen kiusahenkensä väsyisi ja sallisi hänen olla rauhassa.