Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani

by Gustaf af Geijerstam

Mutta kun Sven tuli pihalle, seurasi Pudel häntä mihin hän vain meni. Tohnottaen lyhyeen halkokuonoonsa hän seisoi katsellen kuinka Sven vitkalleen ja ajatellen ajoi hietaa pieneen läkkipönttöön tai meni toisinaan vähemmän sopivaan työhön loiskimaan vesitynnyriä. Pudel seurasi häntä koko ajan, ja lähestyipä vain joku vieras, seurasi Pudel tämän liikkeitä epäilevin silmin, joka silmänräpäys valmiina, jos asianhaarat vaatisivat hänen asiaan sekaantumistaan.

Svenillä ja Pudelilla muuten oli omat tiensä, ja useimmin kuin kerran olivat he äkkiä häviämällä tuntemattomille teilleen panneet koko talon väen pelkäämään ja sitten kun jo oltiin epätoivoisia, josko koskaan enää saadaan nähdä heitä hengissä, äkkiä ilmestyneet, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, molemmat yhtä ihmeissään siitä hälinästä, jonka he olivat aiheuttaneet.

Olisi synti sanoa, että Sven oli tottelematon poika. Mutta tässä suhteessa ei ollut helppo menetellä hänen kanssaan. Useimmin kuin kerran oli äiti luvannut hänelle piiskoja, jos hän kerrankaan vielä juoksi omin lupinsa hukkaan, ja useimmin kuin kerran oli vaimoni kohta sen jälkeen minulle vakuuttamalla vakuuttanut, että hän tahtoi nähdä sen sydänveren, joka uskaltaisi koskea Sveniin. Mutta tähän nähden näytti Sven olevan kerrassaan mahdoton sekä oikaisuille että varoitukselle, ja hän oli niin ihmeissään äidin kiihkeästä ilosta, kun hän oli sellaisten huviretkien jälkeen hänet saanut elävänä takaisin, ikäänkuin hän olisi ihmetellyt sitä, että he olivat kerran mailmassa voineet ajatella erilailla.

— Eihän se ollut vaarallista, sanoi Sven. Pudelhan oli mukana.

Äiti ei tahtonut puhua pahaa Pudelista, mutta hän koetti vakuuttaa Svenille, ettei Pudel kumminkaan ollut samaa kuin ihminen. Ja Sven lupasi kädet äidin kaulaan kiedottuina, ettei hän koskaan enää juoksisi pois ja saattaisi äidille mielipahaa.

Mutta kun hän meni yksin ulos ja oli kevät, vesi valui ränneissä pihalla, silloin unohti Sven kaiken muun mailmassa, kuin että hän oli pieni poika, joka menisi kauvas metsään.

Kuka tietää, minkälaisissa ajatuksissa hän meni, tai jos hän huomasikaan joutuneensa luvattomille teille? Hän meni puhellen hiljaa itsekseen ja Pudel seurasi häntä, ja kun hän pääsi veräjälle saakka, niin se oli auki. Silloin vilkaisisi hän hieman siitä ulos ja heittäisi silmäyksen mailmaan, joka houkutteli siellä veräjän ulkopuolella ja sitten näki hän ojamultien yli suoraan maantielle, kuinka keltaiset rentukat loistivat mustaa multaa vastaan, ja kiipesi sitten niin pian kuin pienet jalat ehtivät yli ojapenkereen ja juoksi maantielle. Mutta nyt hän oli melkein metsässä ja hän nyt ei voinut vastustaa kauvemmin. Jykeinä kohoutuivat kyhmyoksaiset hongat hänen päänsä päällä ja hän meni runkojen lomissa, joissa aurinko heitti säteitään sammaliin ja ensimäiset kevätlinnut alkoivat viserrellä. Pieni peltomyyrä juoksi kivien lomissa ja pikku Sven juoksi sen jälkeen. Yhä kauvemmas ja kauvemmas hän meni. Siellä oli pieni suo, jossa kasvoi raitoja pitkine kellertävine urpuineen. Niihin hän ei ylettynyt, sillä silloin hän olisi luisunut veteen ja kastellut jalkansa. Mutta hän voi nakata kiviä suolle ja kuulla niiden pudotessaan ääntävän plump ja nähdä suuren joukon pieniä ja suuria renkaita, jotka saivat koko pienen vedenpinnan aaltoilemaan. Sitä hän teki pitkät ajat. Hänen poskensa punehtuivat ja hänen silmänsä kiilsivät ihastuksesta. Yhä iloisemmaksi ja iloisemmaksi hän tuli, ja hän meni aina kedolle saakka, jossa kuninkaallinen huvilinna oli, ja päästyään tielle hän alkoi juosta. Hän juoksi ja juoksi, ja tultuaan korkean veräjän sisäpuolelle hän huomasi olevansa taas lähellä kotia. Silloin riemastui hän uudestaan, siksi, että hän tunsi tien, ja siksi, että Pudel nuuski heiluttaen tylppähäntäänsä ja tahtoi kotia. Sitten alkoi hän äkkiä ikävöimään äitiä, ja muisti keltaiset kukat, joita hänellä oli kädessään.

Verkalleen ja miettien hän meni taas kotia päin, ja voi olla mahdollista, että Sven nyt hämärästi muisti, ettei hänen olisi pitänyt lähteä kotoa. Mutta oli muuan seikka, jota Sven ei tiennyt ja jota hän ei ymmärtänytkään. Se oli nimittäin, kuinka kauvan hän oikeastaan oli ollut kotoa poissa. Sillä pari tuntia tai hetkinen oli hänelle aivan sama.

Mutta kun hän käydä lylleröi ruohikolla ja juuri ajatteli juosta taas joutuakseen äidin luo ja saadakseen istua hänen polvellaan, jossa äiti häntä hyväilisi ja suutelisi ja saisi kertoa hänelle kuinka hauskaa hänellä oli ollut, silloin räjähti melu aivan lähellä Sveniä, hänen ympärillään ruvettiin huutamaan. Siinä oli isä ja äiti, Olof ja Svante, molemmat palvelustytöt ja vielä suuri lauma muita, niin tuntui Svenistä. He huusivat yhteen ääneen, yksi siellä ja toinen täällä; Sven ei ehtinyt koskaan nähdä mistä mikin tulija huusi. Sillä juuri kuin hän kääntyi yhtäälle huusi toinen hänen takanaan ja kun hän silloin kääntyi ympäri katsoakseen toisaalle, nostettiin hänet maasta jaloiltaan ja joku kantoi hänet pois juosten niin paljonkuin jaksoi ja ennenkuin hän tiesi sanaakaan siitä, oli hän salissa ja äiti itse otti hänet käsivarsilleen puristaen häntä niin, ettei hän voinut hengittääkään.

Sven tiesi kylläkin, ettei hänen tarvinnut koskaan peljätä äitiään, mutta tällä kertaa hänen rohkeutensa kumminkin petti. Sillä hän muisti nyt, mitä äiti oli piiskoista sanonut, ja kun hän sai nähdä isän, tuli hän oikein huolestuneeksi. Sillä isä näytti tuimalta ja sanoi hyvin vakavalla äänellä: