Hän meni huojuen makuuhuoneen ovea kohti ja pyysi minulta vain saada olla yksin. Minä näin hänen sulkevan oven jälkeensä, ja minä jäin istumaan, missä minä istuin, ja minusta tuntui kaikki, mitä minä olin hänen kanssaan elänyt, olevan poissa ja kuolleen, ja että hän nyt menisi pois minulta iäksi. Minä ymmärsin, että jos ei hän sitä tekisi, niin hän ei jäisi minun vuokseni, vaan tuon kultakiharaisen ja enkelisilmäisen pienokaisen, tuon pienen enkelinsä vuoksi, joka oli tullut ja punonut hänet elämään niin lujasti kiinni. Minä ymmärsin kaiken sen, mutta se ei loukannut minua. Minä tunsin sen aivan luonnolliseksi, etten minä yksin voinut pitää häntä elämälle. Minä kumarsin pääni ja itkin, itkin ensi kerran itseäni ja omaa elämääni. Ja minä en odottanut mitään enkä uskonut muuta kuin päivät kuluisivat vain nyt hiljaa ja varmasti sitä hetkeä kohti, jonka täytyi tulla, ja lopuksi kuolema reväisisi pirstaleiksi kaikki, mille minä olin elänyt.
Kuinka kauvan minä istuin siellä, sitä minä en tiedä. Minä tiedän vain, että minun ympäristöni hämärtyi, että minä säpsähdin, kun tunsin vaimoni olevan polvillaan edessäni nojaten päänsä käsivarteeni. Hän oli tullut niin hiljaa, etten minä kuullut, ja hänen äänensä kuului rauhalliselta, kun hän sanoi:
— Minä tahdon elää sinulle, Georg, Svenille ja isoille pojillemme.
Minä tunsin hänen äänensä muuttuneen niin syväksi ja lämpöiseksi, ikäänkuin kaikki muu paitsi hänen rakkautensa olisi vaiennut hänen sielussaan. Minä ymmärsin, että hänen päätöksensä oli nyt järkähtämätön, että hän jälleen oli meidän kaikkien, tai ainakin tahtoi kuulua meille, ja lämmin kiidollisuuden tunne häntä ja koko elämää kohtaan virtaili minun sielussani. Viipyi kauvan, ennekuin me muutimme asentoa, mutta sen tehtyämme, hän nousi ja sytytti tulen kaikkiin lamppuihin ikäänkuin juhlaksi.
Sitten kutsui hän lapset sisälle ja he tulivat kaikki hiljaa ja ihmetellen eikä meidän tarvinnut heille mitään selittää. Sillä he olivat kaikki ymmärtäneet, jokainen tavallaan, he olivat puhuneet toistensa kanssa samoin kuin me suuretkin olimme puhuneet keskenämme, ja he tiesivät, että äidin henki oli vaaralle alttiina, mutta että hän uskalsi antautua vaaraan saadakseen elää heille.
Sven ryömi äidin polville ja painautui hyvin lähelle hänen rintaansa. Ja hän sai meidät jokaisen hymyilemään kyyneleidemme läpi, kun hän sanoi:
— Äiti ei saa kuolla kullanmuruselta.
Viimeistä sanaa käytettiin hänestä hyväilynimenä perheessä ja sitä hän käytti itsekin ymmärtämättä, että se kuului hieman naurettavalta. Siksi tulivat hänen sanansa melkein kuin elämän lupauksena ja ne rauhoittivat meitä.
Mutta lasten mentyä levolle, menimme minä ja Elsa toistemme seurassa puristaen toisiamme vyötäisistä läpi huoneiden. Ja minä näin hänen taas sanovan hyvästi, mutta toisella tavalla kuin muutamia tunteja sitten. Seuraavana päivänä hänen piti ajaa sairaalaan.
Mutta kun minä aikasin aamulla tulin makuuhuoneesta, istui Olof suuressa nojatuolissa makuuhuoneen oven edessä.