— Oletko sinä istunut täällä kauvan? kysyin minä hämmästyneenä.
— Kyllä, vastasi poika yksitoikkoisesti. Hän oli istunut siellä ajatellen äitiään ja kuinka vakavaksi kaikki oli käynytkään. Ensi kerran minä huomasin, kuinka suuri hän olikaan, ja minä otin häntä kuin vertaistani kädestä. Kymmenvuotiaan kasvot kertoivat niin paljon, mutta hän ei voinut mitään sanoa.
Kun minä ja Elsa istuimme sitten ajoneuvoissa, oli hän itsensä herra ja nousi jalustalle vaimoni viereen, silitti hänen poskiaan ja sanoi lohduttavasti kuin lapselle:
— Älä pelkää äiti, kyllä se menee hyvin.
Svante tuli myöskin ja Sven nostettiin ja hän puhui ja laverteli niin paljon. Hetkeen ei Elsa tiennyt ketä hän heistä enimmän rakasti. Mutta tiellä me jouduimme lakkaamatta keskustelemaan suurista pojistamme, jotka ensi kerran olivat puhuneet ja tunteneet kuin mies.
IV.
Kuoleman enkeli kulki tällä kertaa meidän kodimme ohitse, mutta hänen siipensä olivat hipaisseet niin läheltä meitä, että mitä nyt oli tapahtunut, antoi kauvan leimansa koko meidän elämällemme, niin, oikeastaan se ei koskaan lakannutkaan sitä tekemästä. Kumminkin — vielä kerran onni palasi meidän kotiimme, mutta hillittynä ja vakavampana. Vielä kerran palasi hän, joka toi juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme. Meidän poikamme toivottivat meidät tervetulleiksi ja pikku Sven ryömi äidin syliin, painautui hänen rintaansa vastaan ja näytti kovin onnelliselta ja veitikkamaiselta.
— Näetkös, sinä et saanut kuolla kullanmuruselta? sanoi hän.
Hän näytti niin voitonriemuiselta, ikäänkuin hän olisi katsonut tämän onnellisen tuloksen riippuneen hänestä, ja huvittaakseni kaikkia, sanoin minä:
— Minä luulen, että sinä katsot parantaneesi äidin.