— Hänhän sen onkin tehnyt, vastasi vaimoni.
Ja minä näin taas sen ilmeen vaimoni kasvoilla joka oli ennen tuntunut minusta niin vieraalta, mutta jota minä yhä enemmän ja enemmän luulin alkaneeni ymmärtää.
Hän puristi hiljaa pienokaisen syliinsä ja hänen silmistään vierähti pari kirkasta kyyneltä. Sitten hän ojensi kätensä minulle ja sanoi:
— Minä olen niin iloinen, että minä saan olla taas kotona.
Itse minä en voinut mitään vastata. Minä näin ryhmän edessäni ja tiesin, että siinä oli se minun onneni, jota minä pari viikkoa sitten tuskin uskalsin toivoakaan. Ja kumminkin minä tunsin sydämessäni pistoksen kuin aavistuksena alkavasta, toivottomasta yksinäisyydestä.
V.
Kevättä, joka nyt tuli, muistan minä kuin kukkaismerta, joka täytti jokaisen tyhjän paikan meidän kodissamme. Hyasintteja sekoitettiin vähitellen sinivuokkoihin, sinivuokkoja valkovuokkoihin, kevätesikoita orvokkeihin, ja lopuksi, kun juhannus lähestyi ja kesätuuli henkäili verannalla, tulivat syreenin kukat.
Äiti ja Sven hankki vain kukkia ja olisi vaikea sanoa kuka noista kahdesta enimmän kukkia rakasti. Minä näen heidät vieläkin vierivieressä kädet kukkia täynnä, posket punottaen puhellen kulkevan suuren pihan poikki avointa verantaa kohden. Äidin hiukset olivat yhtä mustat kuin hänen oli vaaleat, mutta heidän syvät, siniset silmänsä olivat samallaiset. He muodostivat mitä harvinaisimman vastakkaisuuden, ja kumminkin he olivat enemmän samallaiset, kuin lapsi ja äiti koskaan voivat olla. He kuuluivat yhteen ja toisilleen, ikäänkuin he olisivat luodut alituisesti seuraamaan toisiaan, ikuisesti kulkemaan kukkia käsissä, aina elämän loppuun asti käymään käsi kädessä ja katsomaan toisiaan silmiin. Kukaan ei voinut nähdä heitä yhdessä, ilman ettei pikku-veikon kasvoilla olisi leikkinyt päiväpaisteinen hymy ja minä voin huomata usein sen ja tuntea oman onneni kohoavan.
Sillä näinä aikoina minä tunsin elämän rikkaammaksi ja täyteläisemmäksi kuin koskaan ennen. Minä unhotin jälleen kaikki, mikä oli täyttänyt minun sieluani synkillä aavistuksilla ja nykyinen oli minulle kylläksi. Minusta tuntui, ikäänkuin me olisimme saaneet elää kaiken sen, joka oli surullista ja raskasta, vain voidaksemme jälestäpäin nauttia niin paljon täyteläisemmästä onnesta. Minä olin kiitollinen jokaiselle uudelle päivälle, joka meni, minä olin iloinen, että minä voin unohtaa, ja minusta tuntui, että me riensimme uutta, korkeampaa onnea kohti, kuin ihminen voi saavuttaakaan.
Minä uskon vaimonikin, kumminkin yhteen aikaan, tunteneen samaa tunnetta. Sillä hänestähän tämä autuuden tunne lakkaamatta virtailikin. Hän oli todellakin palannut elämään takaisin, hän tunsi itsensä terveeksi, hän eli suurien, vanhojen puiden siimeksessä kukkien ylellisyydessä. Hänellä oli meidät kaikki ympärillään eikä kukaan häirinnyt hänen rauhaansa.