Sitten hän eräänä iltana käveli minun kanssani sillä pitkällä käytävällä, jossa me emme ketään tavanneet ja jossa me siksi kävelimme mieluummin. Meidän ympärillämme kukkivat syreenit täyttäen leppoisen kesäilman tuoksullaan, ja kalpealla, valoisalla kesäkuun taivaalla virui valoton puolikuu, vain uiden äärettömässä sinessä, joka vaaleni länteen päin ja josta kalpeat tähdet koettivat tuikkia, vaan eivät voineet murtautua kirkkaina esiin kesäyön hämärästä.
Ajatellessani tätä aikaa ja kaikkea, mitä sitten seurasi, täytyy minun ihmetyksellä muistaa kummallista pirteyttämme. Ikäänkuin pieni pilvenhattara olisi vain tullut taivaallemme, jonka tuuli samassa olisi puhaltanut pois, niin me kävelimme siellä onnellisina joka ilta, eikä meidän keskusteluissamme ollut vähääkään surumielisyyttä. Kaikki, mikä oli ollut, oli menneisyyteen haudattu. Se ei ollut kuitenkaan nuoruuden kokematonta itsekästä onnea. Se oli sitä rauhaisaa, sävyisää sopusointua, joka yhdistää vain niitä ihmisiä, jotka ovat kärsineet ja voittaneet yhdessä, onnea, jota ei voi mikään samentaa eikä murtaa siksi, että se oli eroittamattomasti kasvattanut kahden ihmisen sisimmät sydänjuuret yhteen ja irroittamattomasti yhdistänyt koko heidän olemuksensa. Me tiesimme tähän aikaan, ettemme toivoneet mitään muuta, kuin mitä jo omistimme. Juuri sellaisina aikoina elämässä voi toinen etsiä yksinäisyyttä vain kuivatakseen kyyneleitään, kun häntä hävettää näyttää kuinka onnellinen hän on. Ei mitkään vieraat ajatukset, jotka liikkuisivat omilla teillään, eikä mitkään pyyteet voi häiritä tuota ääretöntä mielialan vireyttä, josta elonvoima kasvaa. Kaikki, mistä sadut ja tarinat ovat laulaneet, elää silloin täyteläistä eikä koskaan kuivuvaa elämäänsä niin, ettei mikään runouden mahti voi sitä kuvailla, ja minä uskon, että juuri sellaiset kokemukset ainoastaan jaksavat tehdä yhteiselämän pyhäksi miehen ja naisen välillä.
Kuitenkin me tunsimme niin noina leppoisina kesäöinä, jolloin meidän kävelymme aina loppuivat samalle paikalle: nukkuvien lapsiemme vuoteen viereen. Me emme puhuneet paljon siitä, mitä tunsimme. Mutta eräänä iltana kysyi vaimoni:
— Kuinka kauvan me olemme olleet naimisissa?
— Miksi sinä sitä kysyt? Sinähän et koskaan unohda sitä päivää.
— Niin, mutta voikos se olla totta, että siitä on jo yli kymmenen vuotta? Voiko se olla totta, että me olemme niin vanhoja?
— Oletko sinä siitä pahoillasi? kysyin minä hymyillen.
Hän nojautui minuun ja otti minun käsivarrestani kiinni.
— Oli aika, jolloin minä pelkäsin tulevani vanhaksi, sanoi hän. Ja minä pelkään vieläkin. Mutta minä en ymmärrä sitä, mitä ihmiset puhuu, että ihminen rakastaa enimmän ja on onnellisin nuoruudessaan. He mahtanevat olla sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi rakastaa.
Minä koetin väittää vastaan. Mutta hän keskeytti minut alkamalla puhua muusta. Hän puhui ystävistä, joista me pidimme, tuttavista, joiden kanssa me olimme seurustelleet. Ja hän epäili, että he voisivat olla onnellisia. Hän kertoi piirteitä heidän elämästään, mitä he olivat tehneet, ja mitä he olivat sanoneet. Vielä enemmän hän otaksui, mitä he eivät olleet sanoneet eikä tehneetkään. Ja hän lopetti sanoihin: