— Minä uskon, että ihmiset meidän päivinä unohtavat rakastamisen. He ovat kiintyneet niin moneen muuhun.
Kaikki, mitä vaimoni nyt sanoi minulle, kummastutti minua. Sillä vaikka hän oli nainen, tapasi hän harvoin ajatella muita, kun hän oli yksin minun kanssani, ja minä koetin ottaa ihmiskunnan puolustaakseni. Mutta vieläpä minä sain hänelle tunnustaa olevan asian niin, yhtä paria lukuun ottamatta.
Mutta hän vastasi kaikkeen mitä minä esitin, ikäänkuin hän ei olisi oikeastaan kuunnellutkaan minua, ja kun minä vaikenin, jatkoi hän täydellisesti seuraten omia ajatuksiaan:
— Miksi minä ja sinä olemme onnellisempia kuin kaikki muut ihmiset?
Hän sanoi tämän vakavasti, ikäänkuin hän olisi ainoastaan viitannut hyvin tunnettuun ja tunnustettuun totuuteen, ja lisäsi:
— Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat onnettomia, kun minä vertaan heitä sinuun ja itseeni.
Minä hymyilin hänen kiihkolleen ja samalla kertaa minä lämpenin hänen sanoistaan:
— Miksi sinä vertaat? kysyin minä.
— Siksi, että se tekee minut onnelliseksi, vastasi hän.
Ja samassa hän seisoi minun edessäni, katsot minua kasvoihin, ja lisäsi: