— Salli minun sanoa se nyt, kosken minä muuten koskaan tule sitä sinulle sanoneeksi. Minusta tuntuu se niin omituiselta, kun minä ajattelen ensimäisiä aikoja, kun me olimme naimisissa. Silloin tuntui minusta, että minä rakastin sinua ja että minä olin onnellinen. Se oli siksi, etten minä silloin mitään ymmärtänyt. Nyt minä tiedän, mitä se on, ja nyt minä tahdon kiittää sinua siitä.
Ennenkuin minä ehdin estää oli hän tarttunut minun vasempaan käteeni ja suudellut sitä ja koettaessani nykäistä sitä pois, piti hän kiinni siitä ja suuteli uudestaan nimetöntä sormea sormuksen kohdalle.
Hänen tunteissaan ja hänen olemuksessaan oli voimaa, kun hän sanoi nuo sanat, jotka melkein hämmästyttivät minua. Ääneti minä suljin hänet syliini ja suutelin häntä sellaisella tunteella kuin minä olisin suudellut ensi kerran morsiantani. Ja minä tiesin omaavani hänessä niin paljon, ettei suurempaa autuutta mailmaan mahtuisikaan.
VI.
Sven oli saanut leikkitoverin ja sehän oli merkitsevä tapaus hänen pienessä elämässään. Sillä ennen hän oli vain leikkinyt isojen veikkojen kanssa. Nyt oli tämä leikkitoveri pari kuukautta nuorempi kuin Sven ja sitäpaitsi se oli tyttö. Tämä kaikki oli jotain erikoisen uutta ja ihastuttavaa ja tähän aikaan sai Sven paljon puhumista äidin kanssa.
Pikku Märta oli muuttanut isänsä ja äitinsä kanssa maalle, ja alussa olivat hän ja Sven katselleet toisiaan loitompaa. Märta oli pieni ja äärettömän herttainen,terveen näköinen punaposkinen tyttö, jolla oli puhtaan siniset silmät ja pitkä kihara tukka, melkein samallainen kuin Svenin oma tukkakin. Ei kestänyt kovin kauvan, ennenkuin hän eräänä päivänä tuli ja istuutui Svenin lähelle ja katseli uteliaana hänen askareitaan.
Sven oli tottunut leikkimään itsekseen ja hänellä oli muuan leikki, joka huvitti häntä kovin paljon ja joka oikeastaan oli sangen helppotajuinen. Siihen sisältyi nimittäin, että hän meni ulos ja istuutui ruohikolle. Siellä katseli hän suuresti mieltyneenä kaikkea, mitä tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. Muurahaiset kiipeilivät heinän korsissa, perhoset ryömivät kukissa, ja niin puhtaan valkoisilla siivillään lentää lepattelivat edelleen auringonpaisteessa, kuoriainen, joka oli joutunut selälleen ja Svenin täytyi kääntää se jaloilleen, jotta se voisi ryömiä eteenpäin, tai lintupari, jotka hyppivät mättäiden väleissä eivätkä sallineet lasten häiritä itseään etsiessään ruokaa itselleen tai poikasilleen. Tai myöskin hän istui vain nykiskellen ruohoja ympäriltään ja antoi niiden miettiväisesti ja tutkivasti solua sormiensa lomista toiseen käteen ja saatuaan kouransa täyteen heitti ne kaikki pois ja alkoi nykiskellä uusia. Sitä sanoi Sven itse "viheriällä mäellä istumiseksi", ja siitä hän osasi puhua tuntikausia, kun hän lopetti leikin ja juoksi sisälle äidin luo kertomaan kokemuksistaan, joita hän oli siellä tehnyt. Tätä pikku Märta nyt istui katsomassa ja lopulta hän kysyi Sveniltä mitä hän teki.
— Etkö sinä ymmärrä, että minä istun viheriällä mäellä? sanoi Sven.
Ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä niin kovin.
Ei, sitä ei Märta ymmärtänyt. Mutta koska Sven voi tehdä sitä niin kauvan, otaksui hän, että se mahtanee olla hauskaa ja siksi hän istuutui Svenin viereen. Ja he molemmat lapsukaiset nykkivät ruohoja, kaivelivat muurahaisia ja tulivat niin lähelle toisiaan, että sieltä tullessaan he pitivät toisiaan kädestä ja tunsivat, etteivät he koskaan enää voisi erota.