Pari päivää tämän jälkeen istui Sven sisällä äidin luona ja puhui
Märtasta. Nyt hän ei enää kertonut ruohoista ja kukista eikä perhosista
ja linnuista. Nykyään hän kertoi vain mitä Märta oli sanonut ja mitä
Märta oli tehnyt ja kuinka hauska heillä molemmilla oli yhdessä ollut.
Sitten eräänä päivänä sanoi äiti hänelle:
— Sinä pidät kai paljon Märtasta?
Silloin pisti Sven pienen, punaisen suunsa törrölleen ja vastasi:
— Etkö sinä tiedä, että Märta on minun morsiameni?
Äiti vastasi hyvin vakavasti:
— Ethän sinä ole sitä koskaan minulle kertonut.
— Pitäisi se sinun kumminkin tietää, arveli Sven. Me menemme naimisiin.
— Milloinka te menette naimisiin? kysyi äiti.
— Kun kasvamme isoiksi, ymmärräthän, vastasi Sven.