Sven oli hyvin onnellinen, kun hänellä oli morsian, jonka kanssa hän menisi naimisiin, ja se oli kauneinta, mitä nähdä voi, kun kaksi lasta tuli käsi kädessä pihan poikki ja auringonsäteet leikkivät heidän kiharaisilla hiuksillaan, tai kun Sven veti Märtaa pienissä vaunuissa ja kääntyi lakkaamatta ympäri nähdäkseen häntä.
Mutta toisinaan heistä tuli viholliset, ja silloin muuttui Sven synkäksi, meni sisälle äidin luo ja sanoi, että Märta oli paha.
Silloin vastasi äiti:
— Niin, mutta sinähän menet naimisiin hänen kanssaan. Ja silloin saatte luvan tulla jälleen ystäviksi.
— Minä en tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan, sanoi Sven.
Mutta kuinka olikaan, heistä tuli jälleen ystävät, sovittiin, suudeltiin ja sitten heillä oli vielä hauskempi kuin koskaan oli ollutkaan.
Sehän oli luonnollista, että äiti jumaloi Svenin morsianta kumminkin yhtä paljon kuin Sven itsekin, ja kun hän tuli ja tahtoi saada Svenin mukaansa, ja Sven puolestaan ei voinut jättää Märtaa (aivan uusi kokemus hänen pienessä elämässään), niin silloin ratkaistiin tämä pulma sillä tavalla, että äiti otti sulhasen toiseen käteensä ja morsiamen toiseen ja tuli kerrassaan heidän leikkitoverikseen ja uskotukseen. Niin, minä pelkään hänen puhuneen heidän kanssaan sekä rakkaudesta että avioliitostakin siksi, että hän osasi paremmin kuin kukaan heidän kieltään, ja se voi olla mahdollista, että hän voimakkaissa mielikuvituksissaan jo alkoi tuntea itsensä anopiksi.
Ei ollut kenenkään mentävä tekemään leikkiä Svenin rakkaudella. Olof tosin ivaili pikku-veikolle ja koetti selittää, ettei oikea mies välitä sellaisista tyttöreuhkoista. Jopa Svantekin, jolla tässä suhteessa oli vähemmän puhdas omatunto, koetti hyökätä pikku-veikon kimppuun, että hän oli liian pieni.
Hädässään kääntyi Sven korkeamman auktoriteettinsa äidin puoleen. Ja äiti sanoi hänelle, ettei hän huolisi välittää, mitä isot pojat sanovat, vaan jos hän piti Märtasta, niin siinä ei ollut mitään pilkattavaa oliko Sven pieni tai suuri.
Silloin katsoi Sven veikkojensa kärventyneen eikä sallinut enempi himmentää onneaan. Hän oli itse niin vakava keskellä iloaan, ettei hän ymmärtänyt, kuinka ihmiset voisi tehdä leikkiä sellaisesta asiasta, ja siksi hän ei myöskään salannut mitään suhteistaan. Jos joku vanhempi ihminen, joka saattoi toisinaan tapahtuakin, kysyi häneltä, josko se oli totta, että hänellä on morsian, niin Sven vastasi ilman muuta "kyllä", ja kohta tämän jälkeen hän juoksi leikkimään hänen kanssaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä koko mailmalta eikö hänen morsiamensa ole kaunis ja herttainen, kuten oikean morsiamen pitää ollakin.