Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani

by Gustaf af Geijerstam

Tehdäksemme vastakkaisuuden saaristokesälle niin voimakkaaksi kuin mahdollista valitsimme me nyt Lidingön, ja puolittain luhistuneen vanhan herrastalon yläkerroksessa me saimme kesäkotimme.

Siihen kuului koko kerros, jossa oli useita suuria huoneita, kerros, jossa oli likaiset seinäpaperit ja vinot ikkunat, vanhanaikaiset suuret verannat, toinen matala ja kaita, joka oli pihalle päin ja toinen pienempi, josta näki puutarhaan ja sen hoitamattomat käytävät sekä villeinä kasvavat marjapensaat, näki tammien yli kauvas niemelle ja koko tyynen valoisan lahdelman, joka uinui kesän vihannassa muistuttaen rikkaan keski-Ruotsin tyyntä sisäjärveä. Kummankin verannan seinustoilla kasvoi villejä viinamarjapensaita ja merellepäin olevan verannan toista sivua peittivät kaprifoliot. Kaikki tuo antoi kummallisen tunnelman talosta, joka oli luontoon kasvamaisillaan, muuttumassa mullaksi jälleen, häviämässä yhtyäkseen taas kasvillisuuteen. Kun istuessaan haaveilemassa pienemmällä verannalla katseli puutarhan yli, tammien lomitse tyyneelle lahdelmalle, tuli ajatelleeksi, että kaikki, mitä oli puuhattu ja rakennettu, kerran olisi poissa ja se päivä vielä koittaisi, jolloin uudet ihmiset näkisivät kaiken sen maahan hautautuneena, mikä nyt oli tarjonnut asunnon silloin jo kauvan sitten unhotettujen ihmisten iloille ja suruille tai ravintoa heidän ruumiilleen. Surumielisesti, ilman vähintäkään kolkkouden tunnetta hiljaa valtasi tuo tunne hänet, joka imi mielialansa tästä pienestä seudusta, jonka kukoistusaika oli jo ollut, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki maallinen onni olisi ollut tarjona elää täällä ja sitten saada uinahtaa rakennuksen mukana, joka raukesi raunioiksi, noiden vanhojen puiden mukana, jotka luhistuivat lahoneina ja loppuneina kokoon, muuttuen hedelmättömäksi maaksi, joka myöskin näytti jo väsyneen kantamaan sitä, joka oli määrätty antamaan elantoa rakentajilleen.

Täällä kasvoi syreenejä tiheässä, kultaterttu riippui loisteliaana ja raskaana penkereillä hoitamattomissa ryhmissä, täällä pionit riippuivat liiaksi kypsyneinä maata vasten, ja ruusupensaat tunkeilivat saadakseen ilmaa. Täällä oli kaikkea, mitä vaimoni rakasti luonteeltaan ja mieleltään. Täällä oli jotain kuolematonta synkkämielistä rehevyyttä, joka sopi niin hyvin koko hänen sielulleen. Täällä hän liikkui ensi hetkestä saakka kuin kotonaan. Täällä me unohdimme, että hän itse oli tuntenut vanhan tautinsa oireita. Täällä me unohdimme, että elämä ja ihmiset olivat lyöneet meihin kipeitä haavoja ja että me itse olimme suojelleet itseämme ja lyöneet takaisin. Täällä me unhotimme talven orjuuden ja talven hermostuttavat huvit. Ja lahden toisella puolella meillä oli ystäviä, joiden laiturin ja meidän valkamamme väliä kulkivat veneet usein. Mutta koko ympäristö oli raskas minulle ja minä tunsin sen, ikäänkuin se olisi estänyt minua työskentelemästä. Se toi minulle aivan toisenlaisen mielentilan kuin minä koskaan ennen olin tuntenut. Mutta aika kului ja se toi tyyneydenkin. Sellaisella voimalla, jota minä en koskaan ennen ollut tuntenut, tuli työhalukin minulle eikä minua häirinnyt kukaan muu kuin Sven.

Sillä hän oli ainoa, jolle me emme koskaan voineet opettaa, että isän pitäisi saada olla rauhassa työskennellessään. Hän avasi oven niin hiljaa, niinkuin hän olisi tahtonut oikein näyttää ymmärtävänsä kuinka tärkeää oli olla hiljaa. Katsoinpa minä vain silloin häntä, niin hän pani sormen huulilleen ja sanoi "tyst" sellaisella itsetietoisella ja samalla viattomalla ilmeellä, että minun täytyi ehdottomasti heittää kynä kädestäni. Jos en minä sitä vastoin katsonut, silloin tuli hän hiljaa kirjoituspöydän luo ja asettui minun viereeni. Hän voi seisoa siinä kärsivällisesti kuinka kauvan tahansa, ja jos minä olin lujana enkä ollut tietävinänikään, niinkuin en olisi aavistanutkaan hänen läsnäoloaan, niin voi hän hävitä siitä taas yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Se ei kumminkaan tapahtunut usein, ja minä en voinut koskaan kääntää päätäni niin vähän, etten olisi voinut heti nähdä odottavia sinisiä silmiä, jotka etsivät minun silmiäni. Ja silloin minä olin joutunut hukkaan.

— Mitä Sven oikeastaan tahtoo? kysyin minä.

Silloin hänellä oli kukka tai kivi tai joku muu harvinaisuus, jota hän toi isälle. Ja minä antauduin armoille. Heitin pois sekä paperit että kynän ja annoin Svenin häiritä itseäni niin paljon kuin hän tahtoi. Ja minä iloitsen siitä nyt.

XI.

Täällä lauloi Sven, kuten hän oli tehnyt koko talven, ja varmaankin lähinnä hänen vuokseen oli Elsa vaatinut, että pianomme saisi kerrankin seurata mukana saaristoon.

Sillä siitä saakka, kun äiti oli huomannut, että Sven osasi laulaa, oli se aivan luonnollista, että hän alkoi kehittää hänen taipumuksiaan, ja hän oli ylpeä hänen äänestään, kuten hän oli kaikesta, mitä Sven teki, sanoi tai yritti. Hän hankki Svenille pieniä laulukirjoja ja opetti hänelle sanat ulkoa. Sillä Sven oli vain viiden ja puolen vuoden ja hän oli aivan liian pieni osatakseen lukea. Hänen äitinsä oli myöskin pyhästi ja kalliisti luvannut, että saisi vielä kulua kauvan ennenkuin hänen tarvitsisi kiusata itseään millään niin hirmuisella. Mutta laulaa hän osasi paljon lauluja. Hyvin harvoin hän lauloi väärän äänen ja jos hän sen joskus teki, silloin hän näytti närkästyneeltä ja alkoi heti uudestaan alusta.

Hän ei koskaan myöskään pelännyt laulaa, vaikka vieraatkin kuuntelivat. Kuinka paljon tahansa sai tulla kuuntelemaan. Sven lauloi ja hymyili, ja suuret siniset silmät kiilsivät. Miksikäs hän olisi peljännyt laulaa, kun hän itse piti siitä niin paljon, se oli hänestä niin kovin hauskaa, ja sitäpaitsi hän lauloi kauniisti? Äiti oli sen sanonut, ja kun hän kerran sanoi sen, niin täytyihän kaikkien uskoa samoin.