— Enhän minä ole häntä siihen opettanut. Hänen ajatuksensa saavat liikkua, niinkuin tahtovat. — — Näetkös?
Hän osoitti rannalle päin. Siellä istui Sven yksin ja näytti kovin onnelliselta ja iloiselta. Hän piti nuoraa kädessään ja nuoraan oli kiinnitetty puunpala, joka muistutti venettä. Hän veti sen rantaan, kuormitti sen kivillä ja työnsi jälleen mereen.
— Kuuletko sinä? kysyi Elsa. Ja kuullaksemme paremmin menimme lähemmäs pojan huomaamatta meitä.
Hän istui aivan rauhassa antaen puunpalasen kulkea edestakaisin aallokossa, ja heikolla, metallin kirkkaalla äänellä hän lauloi itsekseen. Se oli merimies laulu, jonka hän oli saarella toisilta lapsilta oppinut.
Laula ralla ralla raa
Ja meressä hän hautansa saa.
Sitten hän huomasi meidät, heilutti pientä kättään ja selitti, ettei hän tahdo laulaa, kun isä kuunteli.
IX.
Minä huomaan, että minä tässä kirjassa kirjoitan melkein vain meidän kesistämme. Se johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että me aina kesällä tunsimme voimakkaammin elävämme. Mehän asuimme talvisin joko pääkaupungissa tai niin lähellä sitä, että milloin hyvänsä voimme siirtyä sinne. Silloin kävi meille niinkuin useammalle muullekin. Pääkaupunkielämä otti meidät mukaansa heittäen ajeleviin pyörteisiinsä ja anasti sen ajan, jolloin me kaikki olisimme voineet elää toistemme kanssa ja tuntea itsemme yhteen kuuluviksi. Poissa oli vaimoni ja pitkät uskolliset keskusteluni kahden kesken, poissa iloinen yhteiselämä lasten kanssa. Ei edes joulukaan, tai kaikkein vähimmin se, ollut vapaa tuosta liiaksi jännittävästä kiireen tunteesta, joka jätti vain väsymystä, inhoa ja mielipahaa. Siksi me odotimme kesää melkein kuin vapauttajana jostain pahasta, ja jätettyämme pääkaupungin, oli aina niinkuin olisimme matkustaneet omaa itseämme vastaan ja yhteiselämämme uudistusta kohti.
Se oli meidän viimeinen kesämme, josta minä nyt kerron, viimeinen, jolloin me todella tunsimme elävämme, se kesä, joka tuli niin toisellaisena kuin olimme toivoneet ja ajatelleet.
Olimme tällä kertaa valinneet kerrassaan toisen seudun kuin länsirannikko saariston, ja me olimme tehneet sen siksi, että vaimoni saisi elää seudussa, jota hän useina menneinä kesinä oli kaivannut. Sillä vaikka kuinkakin meri olisi saanut hänet valtoihinsa, tunsi hän kumminkin jonkinlaista nurjamielisyyttä tuota merta kohtaan, joka tahtoi hallita yksinvaltaisella majesteetiudellaan eikä sietänyt pitkien puiden eikä kukkivien ruohostojen kasvaa välittömässä läheisyydessään. Sydämestään hän aina ikävöitsi lehtoisia laaksoja ja yltäkyllin kukkia, ja minun taisteluni voitto meren puolesta oli vain puolittainen. Siksi me sovimme vastaisuudessa vuorotellen määräämään kesäkotimme paikasta. Ja tämän kesän tahdoimme me sitäpaitsi jakaa keskenämme, elää uudelleen sen, mikä kerran oli täyttänyt meidän sydämemme, kun kaikki onnemme heijastui runsaiden ystävien piireistä, ystävien, jotka menivät ja tulivat meidän kotonamme kuin omassaan.