Mutta sitten tuli näytelmässä se kohta, jossa kuolema näyttäytyi Onnen-Pekalle ja silloin Sven vaikeni. Kukaan ei ollut ajatellut tämän kohdan olevankaan siinä tai, että se ylipäätään voi tehdä sellaisen vaikutuksen. Mutta kaikesta, joka sitten seurasi, ei Sven välittänyt mitään. Ja kun joku jälestäpäin kysyi häneltä, mitä hän oli teatterissa nähnyt, niin hän vastasi vain:
— Minä olen nähnyt kuoleman. Se oli suuri ja pitkä luuranko, joka osasi puhuakin. Ja sitten sillä oli viikate kädessä.
Tämän muistonsa sovitti Sven nyt yhteen taulun tekemän vaikutuksen kanssa. Mutta ainoa, jota poika ei koskaan osannut sovittaa yhteen, oli, että kun hän näki kuoleman teatterissa, oli sillä viikate, mutta taulussa hän soitti kelloa. Muuten se oli samallainen kuin muisto teatteristakin, taulun kuva ja äidin kertoma satu sulasi hänelle yhdeksi.
Lakkaamatta Sven puhui siitä. Tämä kuva oli syöpynyt hänen mielikuvitukseensa sellaisella voimalla, jota ei mikään näyttänyt voivan haihduttaa. Ja hän kertoi kuka vain viitsi kuulla kuolemasta, joka tuli Onnen-Pekkaa vastaan ja uhkasi ottaa hänet, mutta hän sai mennä siksi, että Onnen-Pekka rukoili häntä niin kauniisti. Hän kertoi siitä niin, että hän itsekin värisi pelkästä muistosta, ja jos kuolema olisi ihka elävänä hänelle ilmestynyt, niin hän ei olisi voinut enemmän kauhistua.
Mutta hänen ystävänsä saarella pitivät sitä kovin kummallisena, että niin pieni lapsi voi puhua sellaisesta. He eivät koskaan ilveilleet hänellä, vaan mitä hän kertoi, vahvisti vain heidän tunteensa, että hänessä oli jotain eriskummallisen puhdasta ja hienoa, jonka he mielellään ottivat syliinsä ja kantoivat vuoren yli.
Ja Sven ei sallinut häiritä onneaan, jonka nuo sadut hänelle valmistivat. Hän oli niin uskollinen niille, että ne näyttivät vain seuraavan häntä kuin varjo seuraa selvänä kirkkaassa päiväpaisteessa. Ja hän loi oman mailmansa saarelle. Kun laineet hyrskysivät korkeina ja myrsky ulvoi, silloin seisoi hän akkunassa katselemassa vyöryvää merta, ja hän voi seisoa siinä tuntikausia eikä hänen ollut mahdollista tempautua vapaaksi jännityksestään. Kun taivas oli sininen ja tuuli henkäili vilpoisesti saaren yli, silloin hän meni yksin rantaan, pyydysteli meritähtiä ja opetteli leikkimään veneillä.
Mutta kaikkein mieluimmin hän oli luotsitornissa, jossa äiti istui työnsä ääressä, ja siellä hän pyysi hänen kertomaan kaikki, mitä hän tiesi merestä. Hän oli hyvin onnellinen, kun hän oppi juoksemaan avojaloin kallioilla, hän kulki pienet housut jaloissaan ja kiipesi pienillä jaloillaan varovasti kuin pikku prinsessa. Mutta edemmäs mentäessä hän pyysi kantamaan itseään. Ja kun ei kukaan voinut kieltää Sveniltä mitä hän pyysi, niin oli aina joku, joka otti hänet käsivarrelleen ja silloin hän hymyili voimansa ja onnensa tunteesta, että kaikki rakastivat häntä.
Mutta kun äiti jäi yksin isän kanssa, sanoi isä useinkin:
— Hänhän on niin terve ja voimakas, ettei hän koskaan ole ennen ollutkaan. Miksi hän sitten aina puhuu kuolemasta?
Ja äiti vastasi: