— Kyllä, vastasi äiti. Mutta hän, joka on hänen morsiammensa, on vielä paljon enemmän pahoillaan.
— Mutta ehkä hän muuttuu enkeliksi, sanoi Sven, ja silloin hän saa valkeat siivetkin olkapäilleen.
— Siksi hän kyllä tulee, sanoi äiti.
Mutta Sven huokasi eikä ollut sentään tyytyväinen.
— Miks'ei tuo vanha mummu saa seurata häntä, kysyi hän, kun hän niin mielellään tahtoisi?
— Sitä ei tiedä kukaan, Sven, sanoi äiti. Sen tietää vain Jumala.
— Tietääkö hän sen sitten?
— Kyllä hän sen tietää.
Sven meni ulos kalliolle auringonpaisteeseen. Mutta sitten muuttui tämä satu hänelle kaikista rakkaimmaksi ja melkein joka aamu, kun äiti istui kampaamassa hiuksiaan, tuli Sven sisälle, otti tuon ihmeellisen taulun seinältä ja pyysi äidin kertomaan.
Mutta sitäpaitsi oli Svenillä vielä toinen kumma, jonka hän oli viime talvena nähnyt. Silloin hän oli saanut tulla mukana teatteriin ja nähdä näytelmäkappaleen, joka näyteltiin sunnuntaina aamupäivällä, jolloin Sven voi olla yläällä eikä tarvinnut mennä kotia nukkumaan. Se oli Strindbergin "Onnen-Pekka", jota näyteltiin ja Sven ei kylläkään paljon ymmärtänyt siitä, mutta hänellä oli hauskaa tavallaan. Hänellä oli niin hauska, että hän tartutti sen kaikkiin, jotka istuivat hänen ympärillään.