Sven ei ollut koskaan, senjälkeen, kun hän silmänsä avasi tälle mailmalle tuntenut muuta kuin ymmärtävää lämpöä ympärillään. Tultuaan niin vanhaksi, jolloin vanhemmat voivat askaroida lastensa kanssa, oli häntä melkein joka hetki seurannut silmäpari, joka iloitsi jokaisesta hänen liikkeestään, ymmärsi ja virkisti jokaista hänen sanaansa, heijasti jokaisen hänen hennon viattoman sielunsa ilmausta selvemmin kuin hän itse koskaan voikaan. Tämän rakkauden valossa pikku Sven oppi tuntemaan koko häntä ympäröivää mailmaa ja koska se soveltui hänen omaan hyväilyhaluiseen innokkaaseen persoonaansa samoin kuin hän soveltui häneen, joka päivä päivältä antoi hänelle enemmän kuin silloin, jolloin hän antoi hänelle ainoastaan elämän, niin ei Sven myös koskaan ajatellut muuta, kuin lörpötteli vain kaikki, mikä kehittyi ja herätti ihmetystä hänessä, yhtä luonnollisesti ja yksinkertaisesti, kuin se tulikin.
Ehkä hänen sielussaan olikin jonkinlainen aavistus, ettei hän kuulu tänne vaikk'ei hän koskaan osannut siitä kertoa? Ehkä tämä aavistus punoikin häntä, vaikka tietämättä, vielä lujemmin häneen, joka oli elänyt kauvan kätkien samaa tunnetta elonsa onneen? Kukapa tähän voi vastata? Tai kuka voi edes koettaakaan vastata? Ei kukaan. Vain hiljaisuus väikkyy kukkivilla hautakummuilla.
Mutta varmaa on, että pikku Sven oli kerran keksinyt kuvan äitinsä seinällä ja hetken katsottuaan otti hän sen sieltä ja katsoi sitä kauvan ääneti, ikäänkuin hän olisi tavannut jotain uutta, jonka edessä hänen ymmärryksensä kerrassaan tyhmistyi.
Se ei ollut mikään nykyajan taideteos. Mitätön oli sen taiteellinen arvo, ja se kertoi eräästä sadusta. Se oli satu, jonka nimi oli kuoleman retki. Laajalla nummella kulkee kuolema. Hän on puettu valkeaan vaippaan, joka peittää luurankoa, mutta jättää kuoleman kallon paljaaksi. Häntä seuraa pitkä kulkue nuoria ja vanhoja sekaisin, ja kulkue on niin pitkä, että sitä näyttää häämöittävän loppumattomuuksiin eikä kukaan voi nähdä sen loppua. Kuolemalla on kello kädessään, ja siitä näkee, että se on äsken lyönyt. Sen näkee, sillä tienvieressä istuu vanhuuden murtama nainen ja ojentaa rukoillen käsiään järkähtämättömälle kuolemalle, joka katsomatta sille sivulle tietäkään menee vain tuon vanhuksen ohitse. Mutta lähellä kuoleman takana seisoo nuori pari, jotka rakastavat toisiaan. Tuon nuoren miehen korvaan on kuoleman kello soinut eikä epätoivoinen rakkauden syli voi häntä pidättää kauvemmin. Kuoleman kulkue kulkee edelleen ja saavuttuaan sen luo, jonka paikka on kuoleman kulkueessa avoinna, hän saa seurata ja hänen paikkansa on oleva tyhjänä mailmassa eikä mikään ikävä riitä kutsumaan häntä takaisin. Mutta siellä, missä kulkue näyttää loppuvan, häämöittää kuin sarastavan päivän aamurusko.
Sellainen se taulu on ja tämän oli äiti ottanut muiden taulujen ja valokuvien mukana ulkosaaristoonkin, joilla hän siellä kaunisti uutta kesäkotiamme ja valokuvaa tästä taulusta Sven kerran tirkisteli, kun hän kysyi äidiltä:
— Mikä se on?
Ja äiti kertoi sadun julmasta kuolemasta, joka tulee ja ottaa pois sen, joka on nuori, ja jättää vanhuksen, joka kerjää saada seurata häntä. Ja Sven ripusti taulun jälleen paikalleen.
Mutta seuraavana aamuna hän otti sen uudestaan ja sitä hetken katseltuaan sai äiti kertoa koko sadun toisen kerran.
Sven istui taas kuunnellen ja taas tulivat hänen silmänsä vakaviksi ja ihmetteleviksi.
— Luuleeko äiti, että tuo nuori sulhanen on hyvin pahoillaan, kun hänen täytyy kuolla? kysyi Sven.