Tämän raivon edessä tyyntyi minun oma raivoni rauhaksi, ja vaimoni käsi omassani minä tunsin, että me molemmat olimme olleet matkalla merta kohti ja eri teitä saavuttaneet sen. Emme puhuneet sanaakaan, mutta seisoimme siellä kauvan, ja mitä oli ollut, kuoli meissä. Nukkuessammekin me kuulimme vielä myrskyn ja laineiden pauhinaa korvissamme, ja kun pauhina vaikeni, heräsimme me, koska hiljaisuus oli häirinnyt meitä.
Akkunamme alla lepäsi meri hiljaa ja suurena levollisissa mainingeissa.
VIII.
Tämän muistoni minä olen kirjoittanut jo vuosia sitten. Minä en tietänyt silloin, että kerran saisin taistella toisen ja suuremman taistelun vaimoni kanssa, taistelun, jonka päätyttyä minä jäisin yksin eikä kumminkaan yksin, masennettuna ja murtuneena, mutta ei kuitenkaan toivotonna.
Nyt minä näen meidät istumassa korkeammalla luodolla lähellä valkoista, ystävällistä taloamme. Loistossaan, joka on aina uusi, vaihtuu ilta illalta, laskeutuu aurinko mereen, ja meidän keskellämme istuu Sven. Hän on avojaloin ja ahavoitunut, ja kun illemmalla ilma käy kylmemmäksi, pistää hän pienet jalkansa äidin hameen suojaan. Hän' pyytää saada istua täällä niin kauvan kuin aurinkoa näkyy. Ihmetellen seuraavat hänen silmänsä auringon viimeistä liekehtivää hehkua, joka hiljaa häviää raskaasti keinuvaan mereen. Hän istuu leuka käsien varassa, ikäänkuin hän ajattelisi jotain vakaasti, jota hän ei voi pukea sanoihin. Ja kun hän vihdoinkin tietää, että hänen täytyy käydä levolle, kietoo hän kätensä isän kaulaan ja pyytää minua kantamaan itseään.
Keveä taakka käsivarrellani nousen minä hiljaa luodon rinnettä ylös, ja käännyttyäni näen taivaan himmeää kajastusta vastaan vaimoni varjon. Hän istuu samoin kuin Sven äsken ja hänen silmänsä etsivät sitä pistettä, johon aurinko oli laskullaan hävinnyt ja johon iltaruskon viimeinen hehku oli sammunut.
IX.
Sveniä ei ole koskaan niin ihailtu, hyväilty, kannettu ja jumaloitu kuin tämän kesän kuluessa. Luotsit kantoivat häntä vuorien yli ja vuolivat hänelle veneitä, eukot pysähtyivät ja hymyilivät hänelle päiväpaisteisia hymyjä niin pian kuin saivat nähdä hänet. Nuoret vaimot unohtivat omat pienokaisensa ja eivätkä sanoneet koskaan nähneensä sellaista, tytöt kuljettivat häntä kallioilla ja leikkivät hänen kanssaan, tarvitsematta pyytää heitä siihen. Sven liikkui yhtenään auringonpaisteessa ja ahavoitui ja voimistui tässä ilmassa, jossa hän ei ollut koskaan ennen ollut.
Sven oli sanalla sanoen meidän kaikkien ajatuksissa keskipisteenä ja tämän meidän ainoan länsirannikkokesämme aurinkona.
Sitäpaitsi oli hyvin ihmeellistä, että hän juuri tähän aikaan keksi uuden keskusteluaineen, johon hän lakkaamatta palasi. Svenille oli nimittäin ominaista, että hän puhui kaikesta, mitä hänen mieleensä vain juolahti, ja hän teki sen enemmän kaunistelematta, kuin lapset muuten tavallisesti tekevät, täydellisesti huolimatta siitä, minkälaisen vaikutuksen hän voi täyskasvuisiin tehdä. Lapsillehan on muuten tavallista, että ne jossain määrässä unohtavat, mitä ajattelevat, ja ainoastaan määrätyn umpimielisesti lausuvat ajatuksiaan vanhemmille. Se johtuu siitä, että he pelkäävät tuntea ivan hymyn kohtaavan ajatuksiaan, vaikkakin tuohon hymyyn sekaantuisi hyväntahtoisuutta. Erittäinkin on niin asian laita, jos lapsi on tunteellisempi, naivempi, luonteeltaan avonaisempi, kuin muut lapset, tai eroaa koko olennossaan kaikista muista.