Koko tämä juttu ei ollut minulle niin merkityksetön eikä naurettava, kuin se voi kuulua. Kukaan ei voi tuntea todellista iloa, jos siihen sekoittuu soraääniä, ja pahin sopusoinnuttomuus mitä minä voin ajatella oli, jos ei vaimoni tulisi jakamaan minun iloani. Minähän en ollut koskaan tottunut olemaan yksinäni, ei ilossa eikä surussa, ja se teki minuun kipeää, että minä huomasin ikävöiväni vain yksin.
Minä tahdoin, että haaveeni tuosta kesästä toteutuisivat, ja minä taistelin tämän päämaalini vuoksi samalla innolla kuin kun minä kerran olin taistellut, kun luulin olevani kadottamaisillani vaimoni rakkauden ja taistelin sitä voittaakseni. Yötä päivää minä mietein mahdollisuutta estää sitä vaaraa, jonka minä pelkäsin häiritsevän kesäiloani ja lopulta minä luulin löytäneeni keinon siihen. Minä ehdotin nimittäin eräänä päivänä vaimolleni, että matkustaisimme länsisaariston kautta ympäri koko Ruotsin rannikon, ja minä tein sen siksi, että minä tahdoin voittaa hänet. Minä tunsin itsestäni, että hiljaisuudessa meidän välillä taisteltiin taistelua, josta minä en tahtonut lähteä voitettuna. Minä tahdoin pakoittaa vaimoni rakastamaan merta, ja minusta tuntui, että tuo tapa, jonka minä olin keksinyt, oli paras, mitä ihminen koskaan on tullut ajatelleeksikaan. Minun ajatukseni oli nimittäin seuraava: "Tie kulkee Tukholman saariston kautta. Sieltä se jatkuu merelle pitkin ihanaa rannikkoamme. Vähitellen, melkein huomaamatta näkisi hän hymyilevän itärannikon vaihtuvan karuun länsirannikkoon ja huomaamattaan hänet valtaisi kaikki tuo luonnon vaihteleva suuruus."
Minä en voi kumminkaan sanoa matkan kuluessa mitään sellaista tapahtuneen, joka olisi antanut minulle aihetta uskoa, että minun hyvällä suunnitelmallani olisi ollut vähääkään vaikutusta. Vaimoni nautti kuten ainakin kauniista laivamatkoista, mutta että itse matka olisi johtanut hänen ajatuksiinsa mitään erikoisia suunnitelmia, sitä minä en voinut huomata. Kaikki oli vain hänelle pitkä laivamatka, kauneimpia mitä hän tiesi, mutta ei mitään sen enempää.
Minä olin koko ajan kovassa jännityksessä ja minun mieleni alkoi synketä, kun päästiin Göteborgin ohi ja näin vaahdon pärskyvän ikävöityjen länsirannikkosaarien ympärillä.
Tuuli ja myrskysi hirmuisesti ja se luonnollisestikin tällä hetkellä oli kaikkea muuta kuin tervetullut, vähemmän senvuoksi, että se vaikeutti matkaa, joka tapahtui avoimessa laivassa meidän lopulliseen määräpaikkaamme, kuin sen vuoksi, ettei länsi-rannikkomyrsky ole omiaan vähentämään vastenmielisyyttä mereen ja saaristoon, jos sellaista tunnetta todellisuudessa on olemassa. Minä istuuduin ja tarkastelin koko ajan vaimoani, minä tähystelin häntä syrjästä, laivan keinuessa raivoavilla aalloilla ja aaltojen huuhdellessa sen kantta keulasta perään saakka. Mutta minä en voinut huomata mitään, joka kiusasi minun mykkää kysymystäni. Hän näytti minusta luoksepääsemättömältä missä hän istui katsellen mustaa ulappaa, ja minussa huusi satoja riitaisia ääniä, jotka tuntuivat minusta kokoontuvan yhdeksi voimanponnistukseksi tunkeutuakseen hänen sydämeensä ja suosioonsa.
Mutta istuessani siellä alkoi minun rauhattomuuteni tyyntyä ja kaikista epäilyksistä ja hermostumisesta vapaana minä näin ensi kerran länsirannikon luontoa. Se täytti minut sellaisella tunteella, jota minä tahdon sanoa pyhäksi ja sen edessä hävisi kaikki muu.
Laiva keinui eteenpäin kuohuvalla ulapalla ja sen keulan edessä selveni erään pitkähkön saaren ääriviivat, joka varjostui liukuvien hattaroiden taustaan. Mitä lähemmäs me tulimme saarta sitä voimakkaammin paloi minussa ilo vuosikymmenien ikävästä, joka nyt tulisi tyydytetyksi. Me nousimme maihin laiturille ja minä käsitin kaikki yhdellä ahneella silmäyksellä. Minä näin venevalkamat, kala-aitat, kaikki pienet rakennukset, jotka loistavan värisinä kohoutuivat vierivieressä tuon kylmän saaren kupeella. Satamassa keinui vene veneen vieressä, ja kallioilla oli summaton joukko kaloja aurigonpaisteessa kapautumassa. Etäämpänä niemellä seisoi suuri keltainen ryhmä öljyvaatteisiin pukeutuneita miehiä öljylakit päässään ja saappaat jaloissaan he puuhailivat verkalleen ja miettivästi suurien kalojen keralla, jollaisia minä en muistanut koskaan nähneenikään.
Tuo voimakas ilma pisti minun kasvoihini ja poskiini, ympärilläni minä kuulin kuohuvan vesiputouksen jyminää, jota riehuva tuuli kiidätti minun korviini. Minä näin luotojen ääriviivojen siintävän ja mustenevan kaukana ulapalla, myrskyn villisti kiidättäessä pilvenhattaroita taivaalla, joka pilvenrepaleiden lomitse loisti kirkkaan sinisenä. Ja päästyäni pieneen, valkeaan taloomme, joka oli äärimmäisenä läntisellä niemen kärjellä, kaukana muiden ihmisten asuntoryhmästä, silloin minä näin meren ensi kerran.
Minä seisoin kauvan katsellen tuota merta, jonka olin lopultakin saavuttanut, ja tultuani huoneeseemme näin, että minun omista ikkunoistani näkyi sama näköala, jonka äsken olin jättänyt, ainoastaan meri näytti tulleen vieläkin lähemmäs minua. Minä seisoin taas hiljaa enkä tiennyt mitä minussa siinä silmänräpäyksessä tapahtui. Mutta samassa solui nyt katseeni vaimooni. Hän seisoi yksin akkunassa katsellen ulos, ja samassa silmänräpäyksessä minä tunsin, että kaikki, mikä viikkojen kuluessa oli minun ajatuksissani työskennellyt, kaikki kiihtymys, kaikki epäilys, kaikki viekkaus, kaikki harkinta — kaiken tuon minä olin unohtanut astuttuani jalkani tälle saarelle. Nyt seisoi hän siellä enkä minä tiennyt, josko meidän ajatuksemme tässä silmänräpäyksessä alkoivat taistelun toisiaan vastaan tai yhtyivät.
Sitten hän kääntyi ja minä näin, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän ojensi kätensä minulle, minä otin sen ja me seisoimme yhdessä katsellen vettä ulapalla. Aallot vyöryivät meidän ikkunan alla kivillä ja niin kauvas kuin silmä kantoi, ne vyöryivät vaan, kauvempana näkyi vain hyökylaineitten valkeat harjanteet mustaa merenpintaa vastaan ja pieniä saaria, joihin aallot särkyivät. Vesiputouksen lailla vaahdoten valkeana syöksyivät laineet taivasta kohti, pusertuivat eteenpäin koko meren painolla, joka raskaana luhisti lännestä päin. Se oli raivoa, joka oli täynnä levollista voimaa, se oli purkaus, joka kätki itseensä jotain elämän täydellistä riemua.