Siellä hän seisahtui kirjoituspöydän viereen, otti hatun päästään ja unohti kerrassaan, ettei isää saanut työssään häiritä. Hän seisoi rauhassa hattu kädessä ja koko hänen pieni ruumiinsa oli työssä innostuksesta mitä isä sanoisi. Niin, hänen silmänsä suurenivat niin, että näytti kuin koko poika olisi muuttunut pelkiksi silmiksi.
Isä katsoi ja katsoi aavistaen, että oli tapahtunut jotain kerrassaan ihmeellistä. Lopulta hänelle selveni ja silloin täytyi hänen nostaa murustaan ja sitten hän laski hänet jälleen luotaan.
— Nyt on Sven tullut oikein pojaksi, sanoi isä.
Ja tämä miehuutensa todistus mielessään juoksi Sven ulos tarkoituksella näyttää itseään isoille-veikoille ja saadakseen kuulla Märtan ihailevan itseään.
VII.
Sitä kesää, joka alkoi niin hymyilevässä ympäristössä oli jatkettava länsirannikolla, ja syy oli se, että ikävä, voimakkaampi kuin minä voin kertoa, veti minua sinne.
Minä en voi selittää sitä, kuinka tämä kertomaton ikävä oli imeytynyt minun vereeni. Mahdollisesti oli syy siinä, että minä kerran lapsuudessani olin viettänyt kesää länsirannikolla, ja sehän on helppo ajatella, mitä osaa nuo aikaiset, myöskin satunnaiset, voimakkaat lapsuusvaikutelmat näyttelevät tunne-elämämme pohjasävyn muodostumisessa, joka sitten myöhemmin määrää elämämme.
Minusta itsestänikin tuntuu ihmeelliseltä, että noiden muutamien viikkojen muistot voivat säilyä niin elävinä yli kolmekymmentä vuotta. Minä olin nimittäin silloin ainoastaan kuuden vuoden vanha, ja tältä ikäkaudelta tapaavat muut muistot kuin muisto kodista, jossa on vuosikausia asunut, hälvetä. Mutta monia vuosia minä olen nähnyt meren mielikuvissani sellaisena kuin minä sen silloin näin. Minä olen nähnyt sen pilviä tavoittelevine aaltoineen, jotka lapsen mielikuvituksissa ovat suurenneet käsittämättömän suuriksi. Minä olen nähnyt ruskoleviä, maneteja ja meritähtejä, koko sen rikkaan elämän meren mataloiden lahtien pohjassa ja harmajilla pohjakallioilla. Minä olen nähnyt puuttomien luotojen kohoavan merestä veden pinnan yläpuolelle, jossa ne kummallisesti taittuivat valonsäteiden mukana, ja minä olen tuntenut kummallisien muistojen mahtavista myrskyistä sukeltautuvan mieleeni, myrskyistä, jotka piiskasivat suuria hiekkajoukkioita minun helliin lapsen kasvoihini.
Se on ihmeellistä, että voi niin kauvan säilyttää sellaisia muistoja ja vielä ihmeellisempää, että niillä voi olla niin kummallinen vaikutusvoima sieluun. Sellainen muisto voi olla täysi imevää ikävää, ikäänkuin nuoren tytön uinailut ritarista, joka jonakin päivänä tulee ja painautuu hänen suutaan vasten ja kuiskaa hänelle äärettömän onnenlupauksen. Se muistuttaa, mitä nuorukainen tuntee, joka kuulee tulevaisuuden voittojen lupauksen laulavan kuohuvassa veressään. Niin, ehkä se on enimmän sen tulevaisuudenuskon kaltainen, joka elää siinä miehessä, jossa nuorukainen ei koskaan ole kuollut. Se oli niin syvällä minun sielussani kuin koti-ikävä ja siihen kului vuosikymmeniä, ennenkuin minä voin totella sen kehoitusta.
Mutta kun minä monen vuoden kuluttua vihdoin pääsin niin pitkälle, että tiesin saavani nauttia kesästä meren läheisyydessä, niin silloin vaimoni sai minut pelkäämään, että koko iloni palaisi poroksi. Vaimoni nimittäin ei ollut koskaan nähnyt länsirannikkoa, ja minä tiesin hänellä olevan jonkinlaista vastenmielisyyttä koko matkaa vastaan, ja hän antoi ainoastaan perään, koska hän ymmärsi, että pieninkin vastustus saisi minut suuttumaan. Sen minä tiesin siitä, että hän kerran sanoi: "Minä en voi ajatellakaan kesää, kun ei näe puita." Ja minä ymmärsin oikeen hyvin, että lausuessaan nämät sanat, ilmaisi hän sellaisen vastenmielisyytensä koko matkaan, joka oli niin syvällä, jotta hän itsekin pelkäsi, ettei hän sitä voittaisi. Kun hän kumminkin näki, että minä ymmärsin hänen vastenmielisyytensä, teki hän kaikkensa saadakseen minut unohtamaan nuo sanat. Mutta ne eivät jättäneet minua, ja minä aloin tuntea itseni melkein huolestuneeksi ajatellessani ikävöityä mertani.