Sven oli vaiti aina siksi kun hän pääsi kadulle. Mutta sitten hän kuiskasi, ikäänkuin hän olisi pelännyt että joku voisi kuulla heitä:
— Hän ei varmastikaan ollut mikään hyvä ukko.
— Niin, katsohan Sven, sinähän et tuntenut häntä, sanoi äiti.
— Olisihan hän voinut olla kiltti siltikin, vastasi Sven.
— Mutta pikku pojat ei saa puhua vieraille, muistutti äiti.
— Minä luulin hänen tulevan iloiseksi, kun hän sai kuulla, ettei minun enää kauvan tarvitse näyttää tytöltä.
Pikku raukkani! ajatteli äiti ja hänen sydämensä julmistui jälleen, kun hän ajatteli kaikkia nyrpeitä ihmisiä, jotka murtavat pienokaisten ilon. Lapsi parka! Kuinka sinun kerran mailmassa käy?
Ja oikeen lohduttaakseen Sveniä ja saadakseen hänet jälleen iloitsemaan, sanoi äiti:
— Se oli hävytön ja paha vanha ukko. Hän oli oikein ilkeä.
Silloin Sven tuli kerrassaan päiväpaisteiselle tuulelle jälleen ja hänen surunsa hävisi siksi, että hän sai uskoa vain hävyttömien ihmisten olevan sellaisia. Hänen hiuksensa leikattiin ja hän sai mennä leipuripuotiin. Siellä hän sai leivoksia ja oli ylen onnellinen, koska hän uskoi kaikkien ihmisten tietävän, että hänen tukkansa oli ensi kertaa leikattu pojan tukaksi. Sitten hän matkusti äidin kanssa takaisin kotia ja päästyään pihalle hän heitti äidin kädestä irti ja juoksi sisälle, niin kovaa kuin hänen pienistä jaloistaan lähti, hämmästyttämään isää.