— Minä en voi ajatellakaan kullanmurustani ilman pitkiä hiuksia, sanoi hän.
Hän otti hänet syliinsä, kuiskaili hänelle, laverteli, houkutteli ja rukoili noiden rakkaiden kutrien-puolesta. Mutta Sveniä oli mahdoton vakuuttaa. Hän pyysi niin kauniisti ja näytti niin hellältä, että hän sai lopulta tahtonsa toteutumaan.
Hän tuli sisälle pieni punanen hattu päässään ja hänen valkea puseronsa liehui hänen pienten sääriensä ympärillä.
— Minä menen kaupunkiin leikkauttamaan hiuksiani, huusi hän.
Hän oli innostuksen ja riemastuksen vallassa ja junassa istuessaan hän puhui yhtenään, kääntyi erään vanhan herran puoleen, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja sanoi tälle, että hän matkusti leikkauttamaan pitkää tukkaansa.
Vanha herra kohotti silmänsä sanomalehdestään, heitti poikaan hajamielisen ja välinpitämättömän katseen sekä jatkoi lukitaan.
Sven luuli, ettei hän kuullut, ja uudisti varmuuden vuoksi:
— Minä menen leikkauttamaan tukkaani, etten näyttäisi tytöltä.
Mutta tuo vanha herra vetäytyi sanomalehtensä taa mutisten jotain, joka aiheutti äidin rauhoittamaan pikku murustaan.
Sitten istui Sven koko matkan kerrassaan hiljaa, ikäänkuin hän olisi jotain miettinyt. Hän näytti niin onnelliselta, että äiti otti hänet polvilleen, hyväili poikaa ja oli kerrassaan katkeroitunut sille vanhalle herralle, joka ei voinut ymmärtää pienokaisen surevan sitä, ettei kaikki vieraat herrat välitä siitä, kun pikku poika on iloinen.